Timo Sillanpää

Lähipalvelut ovat tärkeitä, mutta palveluiden laatu ja tehokkuus eivät saa kärsiä hajauttamisen takia.

Tavoite on sinänsä hyvä, mutta tällä hetkellä hoitojonojen nopea purkaminen ilman riittäviä resursseja ei ole realistista. Hyvinvointialueilla on jo valmiiksi rahoitusongelmia, ja keinotekoinen hoitotakuun kiristäminen voi johtaa siihen, että potilaita vain siirrellään jonosta toiseen ilman, että todellinen hoidon saatavuus paranee. Ensisijaisesti on tehostettava perusterveydenhuollon toimintaa, vähennettävä hallintoa ja lisättävä joustavuutta palveluiden tuotantoon, esimerkiksi hyödyntämällä paremmin yksityistä sektoria ja palveluseteleitä.

Paikalliset tarpeet tunnetaan parhaiten alueella.

Palvelusetelit mahdollistavat nopeamman hoitoon pääsyn ja lisäävät valinnanvapautta.

Yksityiset palvelut täydentävät julkista terveydenhuoltoa ja voivat lyhentää jonoja kustannustehokkaasti.

Nuorten mielenterveysongelmat ovat merkittävä yhteiskunnallinen haaste, ja varhainen puuttuminen on tärkeää, jotta ongelmat eivät kasva aikuisuuteen. Kuitenkin hoitoon pääsyn ei pitäisi perustua pelkästään ikään, vaan todelliseen hoidon tarpeeseen. Resursseja on suunnattava niin, että kaikki, jotka tarvitsevat kiireellistä mielenterveysapua, saavat sitä viivytyksettä – ikään katsomatta. Siksi hoitoonpääsyn nopeuttaminen ei voi tapahtua muiden ryhmien kustannuksella, vaan tarvitaan laajempaa palveluiden kehittämistä ja resurssointia.

Neuvolapalvelut ovat tärkeitä, mutta niiden järjestämisessä on huomioitava palvelun laatu ja kustannustehokkuus. Jos pienten neuvoloiden ylläpitäminen tarkoittaa resurssien hajautumista ja palvelutason heikkenemistä, niiden yhdistäminen suurempiin yksiköihin voi olla järkevää. Tärkeintä on varmistaa, että perheet saavat laadukkaat palvelut kohtuullisella etäisyydellä, ilman että toiminta sirpaloituu tai kustannukset nousevat kestämättömiksi.

Lasten ja nuorten suun terveys on tärkeää, mutta palveluiden lisääminen ei saa johtaa kohtuuttomiin hoitojonoihin. Sen sijaan resurssit on kohdistettava tehokkaammin, esimerkiksi ennaltaehkäisyyn, hampaiden hoidon ohjaukseen ja riskiryhmien seulontaan. Hammashoidon jonoja ei pidä kasvattaa, vaan palveluiden saatavuutta tulee kehittää järkevillä ratkaisuilla, kuten palvelusetelien hyödyntämisellä ja julkisen sekä yksityisen sektorin yhteistyöllä.

Maksuton ehkäisy voi vähentää ei-toivottuja raskauksia ja sukupuolitautien leviämistä, mutta nykyinen ikäraja on liian korkea. Nuorille on tärkeää välittää myös viesti siitä, että syntyvyyttä on tuettava, eikä ehkäisyn tule olla ensisijainen yhteiskunnan painopiste. Jos maksutonta ehkäisyä tarjotaan, sen kohderyhmän on oltava rajatumpi, esimerkiksi alle 20-vuotiaat. Resurssit tulee suunnata järkevästi muihin terveydenhuollon tarpeisiin, eikä maksuttomasta ehkäisystä pidä tehdä laajamittaista julkista palvelua.

Vanhustenhoidossa on tärkeää, että ihmiset saavat asua kotona mahdollisimman pitkään, mutta palvelujen pitää vastata yksilöllisiä tarpeita. Liian pitkään jatkuva kotihoito voi johtaa tilanteisiin, joissa vanhuksen hoidon tarve on suurempi kuin kotihoito pystyy tarjoamaan, mikä vaarantaa turvallisuuden ja hyvinvoinnin. Ympärivuorokautisen hoivan paikkoja on oltava riittävästi niille, jotka sitä todella tarvitsevat, eikä kynnystä saa nostaa vain kustannussyistä. Hoidon laatu ja oikea-aikaisuus ovat ensisijaisia, eikä hyvinvointialue voi tehdä säästöpäätöksiä vanhusten hyvinvoinnin kustannuksella.

Hoitajamitoituksen tiukentaminen ei yksin ratkaise vanhustenhoidon ongelmia, jos hoitajia ei ole riittävästi saatavilla. Tärkeämpää on varmistaa, että hoito on laadukasta ja resurssit kohdennetaan oikein. Nykyinen mitoitus on jo haastava toteuttaa, ja sen kiristäminen voi johtaa hoitopaikkojen sulkemiseen ja hoitajapulaan. Painopisteen tulisi olla hoitajien työolojen parantamisessa ja resurssien viisaassa käytössä, ei pelkästään numerollisessa mitoituksessa.

Tämä malli voi helpottaa julkisen terveydenhuollon kuormitusta ja tarjota nopeamman pääsyn hoitoon. Tärkeää on kuitenkin varmistaa, että palvelun kustannukset pysyvät hallinnassa ja että julkinen terveydenhuolto ei heikkene. Palvelusetelimalli voi olla hyvä ratkaisu, mutta sen rahoitus ja vaikutukset muihin palveluihin on arvioitava huolellisesti.

Ulkoilu on tärkeää iäkkäiden hyvinvoinnille ja toimintakyvyn ylläpitämiselle, mutta sen toteuttamisessa on huomioitava resurssit ja hoitohenkilöstön riittävyys. Hoivayksiköiden ja kotihoidon toimintaa tulee kehittää niin, että vanhuksilla on mahdollisuus ulkoiluun, mutta sen kirjaaminen lakiin ei yksin ratkaise ongelmaa. On varmistettava, että ulkoilu toteutuu käytännössä eikä jää pelkäksi kirjaukseksi.

Suomen hoitoalan ongelmat eivät ratkea tuomalla ulkomailta hoitajia, jos perusongelmia, kuten työoloja, palkkausta ja työtaakkaa, ei ensin korjata. Ensisijaisesti on panostettava kotimaisen hoitohenkilöstön saatavuuteen, koulutukseen ja alan vetovoiman lisäämiseen. Lisäksi hoitajien riittävä suomen tai ruotsin kielen taito on välttämätöntä potilasturvallisuuden takaamiseksi.

Potilasturvallisuus ja laadukas hoito edellyttävät, että lääkärit ja hoitajat hallitsevat suomen tai ruotsin kielen riittävän hyvin. Ilman asianmukaista kielitaitoa kommunikaatio potilaiden kanssa vaarantuu, hoidon laatu heikkenee ja työyhteisön sujuvuus kärsii. Kielitaitovaatimuksia ei saa keventää, vaan päinvastoin varmistaa, että kaikki terveydenhuollon ammattilaiset pystyvät palvelemaan potilaita ymmärrettävästi ja turvallisesti.

On tärkeää, että julkinen terveydenhuolto houkuttelee lääkäreitä, mutta pakollinen kahden vuoden työvelvoite ei ole paras ratkaisu. Parempi vaihtoehto olisi tehdä julkisella sektorilla työskentelystä houkuttelevampaa esimerkiksi paremmilla työoloilla ja kilpailukykyisellä palkkauksella. Pakko voi johtaa tyytymättömyyteen ja alanvaihtoihin, mikä ei ratkaise lääkäripulaa pitkäjänteisesti.

Vuokrahenkilöstön käyttö on paisunut, ja se on tullut kunnille ja hyvinvointialueille kalliiksi. Hintakatto voisi hillitä kustannuksia, mutta tärkeämpää olisi kehittää julkisen terveydenhuollon työoloja ja palkkausta niin, että vakituinen henkilöstö saadaan sitoutumaan paremmin. Liian tiukka hintakatto voisi kuitenkin johtaa siihen, että vuokrahenkilöstöä ei saada lainkaan.

Pelastustoimen pitää saada riittävät resurssit ja huomio hyvinvointialueilla, mutta sen siirtäminen valtion alaisuuteen ei välttämättä ole ratkaisu. Keskeistä on varmistaa, että pelastuslaitokset saavat toimia tehokkaasti ilman tarpeetonta hallinnollista raskautta. Resurssien järkevä käyttö ja pelastustoimen aseman vahvistaminen alueellisessa päätöksenteossa ovat tärkeämpiä kuin hallinnollinen siirto valtion alle.

Pelastusalalla työskentelevien osaaminen ja koulutus ovat keskeisiä turvallisuuden takaamiseksi. Pelastusalan tutkinto varmistaa, että henkilöstöllä on riittävät taidot ja valmiudet toimia vaativissa tilanteissa. Kuitenkin on huomioitava, että joissakin tehtävissä voidaan hyödyntää myös muuta sopivaa koulutusta omaavia henkilöitä, jotta työvoiman saatavuus ei muodostu ongelmaksi. Ratkaisuna voisi olla joustavat täydennyskoulutuspolut, jotka mahdollistavat osaamisen kehittämisen ilman, että se vaikeuttaa työvoiman rekrytointia merkittävästi.

Maakuntavero lisäisi kansalaisten kokonaisverotaakkaa ja loisi uusia veronkorotuspaineita ilman, että se ratkaisee hyvinvointialueiden rakenteellisia ongelmia. Sen sijaan on keskityttävä hallinnon tehostamiseen, päällekkäisyyksien purkamiseen ja palveluiden järkevään järjestämiseen. Veronmaksajien rahojen käyttö on saatava tehokkaammaksi ennen kuin edes harkitaan uusia veromuotoja.

Suomen kokonaisveroaste on jo valmiiksi liian korkea, eikä sen nostaminen ole kestävä ratkaisu. Veronkorotukset heikentävät työllisyyttä ja talouskasvua, mikä pitkällä aikavälillä vain pahentaa julkisen talouden ongelmia. Terveydenhuolto voidaan turvata järkevämmällä hallinnolla, priorisoimalla palveluita ja tehostamalla toimintaa ilman, että kansalaisten verotaakkaa lisätään entisestään.

Lihavuus on merkittävä kansanterveydellinen haaste, mutta ensisijaisen painopisteen tulisi olla ennaltaehkäisyssä, liikunnan edistämisessä ja terveellisissä elämäntavoissa. Julkisia varoja ei tule käyttää laajasti lihavuuslääkkeisiin, vaan hoitoon ja neuvontaan, jotka tukevat pysyvämpiä elämäntapamuutoksia. Erityistapauksissa lääkitys voi olla perusteltua, mutta sen tulee olla tarkkaan kohdennettua eikä laajasti julkisesti rahoitettua.

Terveydenhuollon lähtökohtana tulee olla kaikille yhtäläinen hoitoon pääsy, eikä hoitoa tule rajata vain ennusteen perusteella. Kuitenkin resurssien järkevä käyttö on tärkeää, ja hoidon vaikuttavuus tulee huomioida osana kokonaisuutta. Erityisesti kiireellisissä tapauksissa hoidon tarve ja kiireellisyys ovat ensisijaisia kriteereitä, ei potilaan ennuste.

Hyvinvointialueiden hallintoa on paisutettu liikaa, ja resursseja kuluu tarpeettomaan byrokratiaan. Johtajien määrän on oltava perusteltu, ja hallinnon tehokkuutta on lisättävä. Liian raskas johto syö resursseja itse palveluilta, mikä on kestämätöntä tilanteessa, jossa talous on muutenkin tiukoilla. Rahat on käytettävä suoraan palveluihin, ei hallintohimmeleihin.

Kansanedustajilla voi olla arvokasta osaamista, josta on hyötyä aluevaltuustotyössä. On kuitenkin totta, että osallistuminen voi jäädä vähäiseksi muiden tehtävien takia. Ratkaisu ei ole estää ehdokkuutta, vaan varmistaa, että tehtävään valitut osallistuvat aktiivisesti päätöksentekoon. Jos valtuustotyöhön ei ole aikaa, paikka on annettava sitoutuneelle ehdokkaalle.

Hyvinvointialueiden talous on tiukilla, ja johtajien palkkojen on oltava linjassa julkisen sektorin yleisen palkkatason kanssa. On kohtuutonta, että hyvinvointialueiden johtajat tienaavat enemmän kuin pääministeri, kun samaan aikaan peruspalveluista joudutaan säästämään. Johtajien palkkojen on oltava kohtuullisia ja perustuttava suorituksiin, ei hallinnon paisuttamiseen.

Hyvinvointialueita ei ole liikaa, vaan ongelmana on niiden hallinnon tehottomuus ja paisuminen. Palvelut tulee järjestää järkevämmin ja hallintoa keventää, mutta alueiden yhdistäminen ei automaattisesti ratkaise ongelmia. Keskittyminen paikallisiin tarpeisiin ja resurssien viisas kohdentaminen on tärkeämpää kuin alueiden määrän karsiminen.

Palveluiden keskittäminen Kokkolaan voi joissain tapauksissa parantaa resurssien käyttöä, mutta samalla on huolehdittava siitä, että myös pienempien kuntien asukkaat saavat riittävät palvelut ilman kohtuutonta matkustamista. Keskeistä on palveluiden saavutettavuus ja toimivuus koko hyvinvointialueella, ei pelkkä keskittäminen. Digitalisaatio, liikkuvat palvelut ja järkevä palveluverkko ovat ratkaisuja henkilöstöpulaan ilman, että palvelut keskittyvät liikaa yhteen kaupunkiin.

Lääkärien houkuttelemiseksi pieniin kuntiin on tärkeää kehittää työn houkuttelevuutta kokonaisvaltaisesti, ei pelkästään palkkaa nostamalla. Työolot, työmäärä, koulutusmahdollisuudet ja työnkuvan monipuolisuus vaikuttavat enemmän kuin pelkkä palkka. Lisäksi pitkän aikavälin ratkaisuja ovat esimerkiksi lääkärikoulutuksen suuntaaminen paremmin alueiden tarpeisiin ja palveluiden digitalisointi, jotta resurssit jakautuvat tehokkaammin.

Hyvinvointialueiden yhdistäminen ei automaattisesti paranna palveluiden laatua tai saatavuutta. Suurempi hallinnollinen yksikkö voi johtaa etäisyyksien kasvuun, päätöksenteon byrokratisoitumiseen ja paikallisten tarpeiden unohtumiseen. Keski-Pohjanmaan hyvinvointialueella on mahdollista kehittää palveluita tehokkaammin alueellisesti, ilman hallinnon paisuttamista entisestään. Resurssien järkevää käyttöä ja palveluiden tuottamistapoja on kehitettävä nykyisten rakenteiden puitteissa.