Maijastiina Mäntysaari

Asuinalueiden yhdenvertaisuudesta on pidettävä huoli. Lähiterveysasemat koetaan usein erittäin tärkeinä ja niiden merkitys alueen elinvoimalle ja tulevaisuudennäkymille on suuri. Paras näkemys lähiterveysaseman säilyttämisen kriittisyydestä on asukkaiden lisäksi toimipisteen työntekijöillä. On myös muistettava, että keskittäessä asukkaiden palveluiden tarve ei häviä mihinkään, vaan kuormittaa isompaa yksikköä.

Iästä riippumatta mielenterveyspalveluiden piiriin pääseminen tulee olla helppoa ja saavutettavaa, ja apua on saatava ripeästi ennen ongelmien pahentumista. Nuorten aikuisten mielenterveysperustainen työkyvyttömyys on lisääntynyt huolestuttavasti viime vuosina. Kaikista ikäryhmistä, Kelan sairauspäivärahaa mielenterveyssyistä saa jo yli satatuhatta henkilöä. Jos mielenterveyspalveluihin ei panosteta riittävästi nyt, tilastot ovat tulevaisuudessa vielä karumpia.

Heikennykset pelastustoimeen vaikuttavat heikentävästi ihmisten kokemukseen turvallisuudentunteesta. On selvitettävä perinpohjaisesti keinoja optimoida toimintaa ilman lisäkustannuksia.

Perusterveydenhuoltoon ja sosiaalipalveluihin on ohjattava riittävät resurssit ilman leikkaamista sairaaloilta. Nämä asiat eivät ole vastakkaisia tai vaihtoehtoisia, vaan osa yhteistä kokonaisuutta. Selvää on, että jos nyt pidetään perusterveydenhuolto ja sosiaalipalvelut riittävinä, ehkäisee se tulevaisuudessa koituvia kustannuksia sairaalahoidosta.

Voitontavoittelu tulee olla kiellettyä lastensuojelun palveluiden piirissä. Suurten yritysten tavoitteena on tehdä voittoa ja omistajien rahallinen hyöty ohjaa kaikkea päätöksentekoa. Hyvinvointialueella tavoitteena on sen sijaan edistää lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia. Ensiksi mainittu hyötyy siitä, että lastensuojelun piirissä on palvelua tarvitsevia lapsia, kun taas toinen siitä, että perheitä tuetaan varhain ja joka vaiheessa mahdollisimman paljon, jottei lasta esim. tarvitsisi sijoittaa kodin ulkopuolelle. Myös taloudelliselta kannalta suuryrityksille ulkoistaminen on kyseenalaista. Verorahat valuvat herkästi ulkomaille ja palveluita saatetaan joutua pakon edessä ostamaan hyvin kalliilla, jos oma tarjonta on supistettu riittämättömäksi ja tarvitsijoiden jonot pitenevät.

Kotihoitoa ja yhteisöllistä asumista tulee kehittää mahdollisimman hyvin palveleviksi, mutta on hyväksyttävä, että tarvetta tiiviimmällekin hoivalle on. Hyvinvointialueilla on paljon kotihoidolla sinnitteleviä vanhuksia odottamassa paikkaa ympärivuorokautisen hoivan piirissä. Vaikka ympärivuorokautinen hoiva on kallista ja hoitajamitoitustakin olisi painetta nostaa entisestään, on ymmärrettävä, että muut ratkaisut voivat olla riittämättömiä. Myös omaiset, jos heitä on, kantavat tavallisesti valtavaa vastuuta ja huolta ikääntyvästä läheisestään, ja heidänkin jaksamisen ja työkyvyn kannalta on tärkeää saada vanhus sellaisen hoivan piiriin, jonka voi luottaa olevan riittävää. Ihminen on loppuun asti arvokas.

Ulkomailta tulevat hoitajat eivät ole ratkaisu mihinkään. Tärkeintä hoitohenkilökunnan riittävyyden takaamiseksi on hoitotyön kutsuvuuden lisääminen. Asianmukainen palkkaus, hyvät työolot, ennakoitavat työvuorot, mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhön ja hankkia lisäpätevyyttä, hoitotyön ammattilaisten asiantuntijuuden ja työpanoksen arvostus sekä erityisesti vakinaiset työsuhteet vahvistavat alaa. Suomessa on runsaasti koulutettuja ammattilaisia sekä suuri määrä ihmisiä, jotka saattaisivat hyvinkin kouluttautua ja työllistyä hoitoalalle. Yleisesti kyllä on hyvä, että väestömäärältään kutistuvaan Suomeen töihin tuleminen on helppoa ja kannattavaa.

Alueiden määrän vähentäminen vähentää asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia omiin asioihinsa ja siten haurastuttaa lähidemokratiaa. Sillä myös puututaan ihmisen asukas-identiteettiin ja kotiseututuntemuksiin. En näe syytä, miksi hyvinvointialueiden määrän vähentäminen olisi asukkaan kannalta tavoiteltavaa.

Tärkeintä on, että hyvinvointialueiden saama rahoitus vastaa sille asetettuja laillisia tehtäviä. Palvelut on pystyttävä järjestämään viisaasti ja laadukkaasti asukkaiden hyväksi, oli järjestämisvastuu sitten hyvinvointialueella tai valtiolla.

Hyvinvointialueiden rahoitus tulee tällä hetkellä valtiolta, samoin kuin rahoitukseen kohdistuvat leikkaukset, säästöpaineet ja alijäämän kattamisen tiukalle vedetty aikataulu. Hyvinvointialueella on lakisääteisiä tehtäviä ja palveluita, joita sen tulee annetuilla rahoilla saada järjestettyä. Ilman omaa vaikutusmahdollisuutta rahaan, vapaus tehdä kauaskantoista politiikkaa ja viisaita valintoja on pahimmillaan näennäistä. Asukkailta joka tapauksessa kerättyä, hyvinvointialueen palveluiden järjestämiseen tarkoitettua verotuloa pitäisikin ehdottomasti tulla hyvinvointialueelle suoraan, eikä kiertää valtion saksien kautta.

Kiirevastaanottojen järjestäminen ja siirtäminen on suuri hanke, mutta kannatan ehdottomasti paikallisia lähipalveluja edesauttamaan alueiden yhdenvertaisuutta.

Palvelun piiriin siirtyminen on suuri muutoksenpaikka ikäihmisen elämässä. Omassa kunnassa pysyminen on tärkeää hyvinvoinnin kannalta ja sitä on suosittava asiakkaan ja/tai läheisten niin toivoessa aina kuin mahdollista.

Yhteistyö muualle maakuntaan on mahdollista selvittää. Tavoitteena kuitenkin on, että riittävä satsaus perusterveydenhuoltoon, pysyvät hoitosuhteet ja oikea-aikainen hoidon piiriin pääsy vaikuttavat niin, että tulevaisuudessa erikoissairaanhoidon tarve ja kustannukset vähenevät. Myös Novalla on mahdollista vaikuttaa ruuhkautumiseen erilaisilla optimointi-toimenpiteillä.

Kunta on olemassa siksi, että se tuottaisi kuntalaisille elämisen kannalta keskeisiä palveluita, kuten koulut ja päiväkodit, joukkoliikenteen, vesi- ja jätepalvelut, sekä kulttuuri- ja liikuntapalveluita. Kunnan ei ole tarkoituksenmukaista kurjistaa näistä, vaan rahat on järjestettävä, asukkaiden hyväksi. Sosiaalietuudet taas ovat tukea, jota ihminen tarvitsee pärjätäkseen itsestä riippumattomista syistä. Etuuksien avullakin elämä voi olla niukkaa sinnittelyä, eikä niissä ole väljää leikattavaksi. Onneksi kuntatalous on muutakin kuin veroja ja leikkaamista, vaikka kuva mielellään maalataankin usein näin mustavalkoisesti.

Suuret tuloerot eivät tietenkään perustu lahjakkuudesta ja ahkeruudesta palkitsemiseen. Hyvin monenlaiset sattuman asiat tuovat etuoikeuksia, joista käsin hyviä tuloja on helpompi lähteä tavoittelemaan, mikä asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan. Sekä valtion että kuntien tasolla on panostettava rakenteisiin, jotka tukevat ihmisten todellista yhdenvertaisuutta ja mm. estävät ylisukupolvista köyhyyttä. Sitä paitsi, entä jos tulot todella määräytyisivät lahjakkuuden ja ahkeruuden perusteella? Hyvinvointiyhteiskunnassa olisi silti ensin varmistettava kaikille mahdollisuus hyvään ja huolettomaan arkeen, ennen kuin ylenpalttinen varallisuuden kasautuminen voisi olla perusteltua.

Nykytilanteessa suuryritykset pystyvät valtaamaan kohtuuttomasti alaa pienemmiltä yrityksiltä, mikä vaikeuttaa pienyrittäjyyttä, yksipuolistaa alaa kuin alaa ja mahdollistaa yritystukien ja verovarojen valumisen ulkomaille. Työntekijöiden oikeuksista ja työoloista, tuotteiden ja palveluiden turvallisuudesta, sekä yritysten eettisyydestä ja toiminnan ilmastovaikutuksista on vaikeampi päästä selvyyteen ja pitää huolta ilman riittävää sääntelyä. Talous tarvitsee pelisääntöjä.

Tosiasiassa monilla pieni- ja keskituloisella työssäkäyvälläkin on vaikea selviytyä pakollisista kuluista, kun elinkustannukset ovat nousseet ja tukiin on tehty leikkauksia. Sosiaaliturvalla eläminen on kerta kaikkiaan erittäin vaikeaa. Tukien hakeminen on monimutkaista ja niiden alikäyttö on suuri ongelma Suomessa. Sosiaaliturvalle jääminen johtaa pahimmillaan syrjäytymisen uhkaan, kasaantuviin talousvaikeuksiin, häätöihin, pikavippikierteisiin, lääkitsemättömien sairauksien pahentumisiin ja terveyden pettämisestä johtuvaan työkyvyttömyyteen. En näe, että hyvinvointiyhteiskunta tukee ketään liikaa tällä hetkellä, päin vastoin. Ihmiset ovat yritteliäitä ja täynnä potentiaalia, tahtovat itselleen ja perheelleen hyvää, tahtovat kokea pystyvyyttä ja antaa panoksensa yhteisölle.

Valtion ja kuntien omistukset yritystoiminnassa ovat erinomainen asia ja luonteva osa taloudenpitoa. Mielestäni omistajuuksia ja osuutta yritystoiminnassa voisi pikemminkin lisätä.

Suhtaudun toiveikkaan myönteisesti muuttuvaan maailmaan ja Suomeen. Monimuotoisuus antaa tilaa uudelle monimuotoisuudelle, avartaa ja kasvattaa arvostamaan ihmisten yksilöllisyyttä ja toisaalta yhtäläisyyttä esim. kulttuurisista eroavaisuuksista huolimatta. Parhaimmillaan monimuotoisuus edesauttaa vuoropuhelua ja rauhantyötä, kun huomaamme olevamme samalla puolella, yhteisen pallon kyydissä.

Lähimmäisenrakkaus, anteeksiantaminen, jokaisen apua tarvitsevan auttaminen ja ennakkoluuloton kohtaaminen, vieraanvaraisuus, vaurauden jakaminen ja ahneuden karttaminen ovat erinomainen pohja moraalille ja poliittiselle päätöksenteolle. Toisaalta poliittista päätöksentekoa ohjaa herkästi harhateille ennakko-oletus siitä, että ihminen on parhaimmillaan nöyrä ja kuuliainen.

Kohennettavaa löytyy. Suomessa on edelleen tahoja, jotka osoittavat sairaalloista kiinnostusta ja kontrollointipyrkimyksiä toisten sukupuolta, seksuaalisuutta ja itseilmaisua kohtaan, ja olisi varmistettava, ettei sellaisia tueta rahallisesti tai mediahuomiolla. Valtion ja kuntien tulisi asettua sekä teoin että symbolisesti yhdenvertaisuuden puolelle mm. sensitiivisellä kielellä, pride-liputuksella ja mahdollisella työntekijöiden lisäkoulutuksella. Lisäksi juridinen kolmas sukupuolikategoria on käytössä jo mm. Saksassa, Australiassa ja Intiassa, mutta Suomessa ei vielä.

Voisi luulla, että opettajana olen väitteen kanssa samaa mieltä, mutta ehdottomasti päinvastoin. Uteliaisuus, kyseenalaistaminen, luovuus ja omien toimintatapojen ja näkökulmien ottaminen ovat lapsissa parasta. Lapset edustavat uutta ja hurjaa, raivoa ja riemua, valtavaa oppimis- ja kehityspotentiaalia, ja heitä tulee opettaa nauttimaan tekemisestä, kokemisesta, aistimisesta, oppimisesta, haasteista ja elämisestä. Yhteisten pelisääntöjen noudattamiselle ja kauniille käytökselle on kasvatettava sisäinen motivaatio. Tärkeintä on opettaa lapsille todellista sivistystä: kuinka ollaan ihmisiä ihmisille, pärjätään omien ja toisten tunteiden kanssa, rakennetaan toivoa ja edistetään hyvää.

Suomen tulee olla esimerkillinen edelläkävijä myös ilmastoasioissa.

Suomen etu on maailman etu, ja päinvastoin. Suomella on mahdollisuus ja velvollisuus asettua monella saralla esimerkilliseksi valtioksi. On varmistettava, että täällä pyritään poistamaan korruptio, köyhyys ja asunnottomuus, että panostetaan puhtaisiin ja laadukkaisiin tuotteisiin, kunnioitetaan ehdottomasti ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia, sekä asetutaan aina maailmanrauhan ja solidaarisuuden puolelle, kaikkea sortoa ja riistoa vastaan. Mielestäni on halpamaista esittää, että on Suomen tai suomalaisten edun mukaista olla tuomitsematta fasismia, tehdä asekauppaa terroristivaltion kanssa tai luistaa kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista. Myös elinkelpoinen maapallo on tulevaisuudessa Suomen etu.

Talouskasvulla ei tee mitään ilman elinkelpoista maapalloa, siispä työpaikkoja on pyrittävä luomaan ympäristön ehdoilla, luonnon kantokyvyn ja planetaaristen rajojen puitteissa. Vihreään siirtymään panostaminen myös osaltaan tuo työpaikkoja ja hyvinvointia. Ympäristöllä on myös paikallisesti merkittävä arvo, joten luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen ja lähiluonnon suojelu ovat etusijalla, kun kunnissa tehdään kasvutoimia.

Suomen täytyy seistä suoraselkäisesti esimerkillisesti sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen, rauhantyön ja ihmisoikeuksien puolella.

Aluepolitiikalla on paikkansa. Suomi on meille rakas ja varmasti jokainen näkee Suomen meidän omanamme sen kaikille rajoille saakka. Itse en ainakaan luopuisi pienestäkään viipaleesta. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteena on rakentaa kansalaisille hyvinvointia ja onnellista arkea. Sitä saattaa löytyä melko harvaan asutuiltakin alueilta. Kotiseudun jättäminen itsestä johtumattomista syistä on tragedia. Jos kyläyhteisöä voi pienillä kustannuksilla ylläpitää, se on sen arvoista. Myös tulevaisuudessa paras mahdollinen Suomi pitää sisällään suuria kaupunkikeskittymiä, pieniä syrjäseutujen kyläyhteisöjä ja kaikkea siltä väliltä.

Kaupungeissa on helpompi tarjota laadukkaita ja monipuolisia palveluita, harrastusmahdollisuuksia ja kulkuyhteyksiä taloudellisesti ja ekologisesti.