Johanna Roihuvuo

Arjen peruspalvelut on hyvä pitää paikassa, jonne ihmisten on helppo päästä liikkumaan. Jos terveysaseman palveluille on kovin vähän kysyntää tai aseman pyörittäminen tulee kovin kalliiksi, voidaan kiinteän terveysaseman sijaan harkita myös esim. palvelupistettä tai liikkuvia palveluita. Keskittäminen on järkevää esim. sairaaloiden osalta, joissa tarvitaan erikoistuneempaa osaamista, tai sellaisissa palveluissa, joita käytetään niin harvakseltaan, ettei niille löydy tarpeeksi käyttäjiä kunnasta.

Mielenterveysongelmat ovat yhä yleisempi syy mm. sairaspoissaoloille ja työkyvyttömyyseläkkeille, eli niiden kuntoon saaminen olisi paitsi ihmimillistä, myös tuottavaa. Aina eivät lisäresurssitkaan auta, jos esim. alalle koulutettuja ammattilaisia ei ole riittävästi. Siksi on aktiivisesti kehitettävä myös uudenlaisia rakenteita ja toimintatapoja asioiden hoitamiseen. Esim. ryhmäterapioita voisi hyödyntää enemmänkin. Aina kun puhutaan mielenterveysongelmista, haluan kiinnittää huomiota myös niihin juurisyihin, jotka aiheuttavat esimerkiksi ahdistusta ja masennusta. Lopullinen tavoite ei ole rakentaa terapiayhteiskuntaa vaan korjata ne syyt, joiden vuoksi pahoinvointi lisääntyy.

En asettaisi näitä vastakkain, molemmat on turvattava. Pelastustoimella on tietysti oltava riittävä rahoitus, koska sillä turvataan kriittisen tärkeä apu erilaisissa hätätilanteissa. Pelastustoimi ja sote-palvelut eivät myöskään budjetin kannalta ole samanpainoisia asioita vaakakupissa. Pelastustoimen budjetti on sen verran pieni siivu kokonaisuudesta, että viilaukset siinä eivät kriittisesti vaikuta sote-palveluiden paljon isompaan kokonaisuuteen.

Vaikka sairaaloissakin tehdään aivan kriittisen tärkeää ja ihmishenkiä pelastavaa työtä, siellä ei kuitenkaan ole tällä hetkellä yhtä pahaa resurssivajetta kuin perusterveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden (esim. lastensuojelun) puolella. Pirhan tuleva budjetti onkin tehty niin, että siinä tehdään satsauksia peruspalveluihin.

Lastensuojelusta jo valtaosa hoidetaan yksityisen sektorin voimin. Moni pieni yksityinen toimija tekee valtavan hyvää työtä, mutta kehitys on alkanut valua siihen suuntaan, että isot yritykset tekevät voittoa lasten hädällä. Vastuuta pitäisi siirtää takaisin julkiselle sektorille. Se auttaisi hillitsemään kustannuksia ja turvaamaan jatkuvuutta. Paras malli olisi, että palvelut järjesttäisiin pääosin julkisen sektorin voimin ja niitä täydennettäisiin paikallisten luotettavien yritysten ja järjestöjen tarjonnalla. Pirhan suunnitelmissa onkin jo perustaa uusia lastensuojeluyksiköitä.

Kysymys sisältää ongelmallisen muotoilun. Kotihoito, yhteisöasuminen ja ympärivuorokautinen hoiva ovat kaikki erilaisia palveluita. Niillä ei suoraan voida korvata toisiaan. Kotihoidossa pärjää, jos on paremmassa kunnossa ja vielä riittävän omatoiminen. Yhteisöllinen asumismuoto sopii, jos tarvii tiiviimpää hoivaa, mutta ei kuitenkaan aivan ympärivuorokautisesti. Ja viime kädessä tarvitaan sitten myös ympärivuorokautista hoivaa, jos kevyemmillä palveluilla ei enää pärjää. Palvelua on saatava sen verran kun sitä tarvii, eikä kenellekään voida säästösyistä antaa kevyempää palvelua kuin mille oikeasti olisi tarve. Mutta tokii, jos osa vanhuksista on tällä hetkellä ollut laajemmassa hoidossa kuin mihin oikeasti on tarve, on järkevää tarjota tilalle kevyempää ja halvempaa vaihtoehtoa.

Hoitohenkilökuntaa pitää olla riittävästi. Alalla on tulevina vuosina tarvetta myös muualta tuleville työntekijöille, vaikka juuri tällä hetkellä on leikkausten vuoksi rekrytointeja jäissä ja alan ammattilaisia työttömänäkin. Työvoimaa ulkomailta ei saa haalia holtittomalla marjanpoimintamenolla ja työntekijöistä on kannettava vastuu mm. varmistamalla, että he saavat tehtäviin riittävän perehdytyksen ja kielitaidon. Näin yleisesti on hyvä, että hoitoalalla voi työskennellä mistä tahansa maasta kotoisin oleva ihminen ja että Pirha näyttäytyy kiinnostavana ja houkuttelevana työpaikkana myös ulkomailta tuleville tekijöille.

Tämä on eduskunnan päätös eikä aluevaltuustojen. Pirkanmaalla on jo valmiiksi Suomen suurin hyvinvointialue, jolla ei ole näköpiirissä yhdistymistarpeita. Näin yleisesti järjestelmä toimisi paremmin, jos alueita olisi vähemmän.

Tämäkin on taas eduskuntaa koskeva kysymys. Sanoisin, että varsin vähässä ovat hyvinvointialueen turhat tehtävät, kyllä tarpeetonta on jo kammattu ja karsittu. Eduskunnan pitää ennemmin väljentää sitä aikataulua, jolla hyvinvointialueilta vaaditaan säästöjä, jotta kaikki tehtävät saadaan hoidettua. Jos jotakin voisi karsia, niin alaan liittyvää raskasta ja monimutkaista sääntelyä ja tietojärjestelmiä.

Tämäkin on eduskunnan päätös, ei aluevaltuuston. Mutta asia pitäisi ehdottomasti korjata. Nyt hyvinvointialueen päättäjät ovat melkoisessa pakkoraossa, kun sekä rahoitus että tehtävät on ulkoa annettu, eivätkä ne ole sopusuhdassa keskenään.

Omalääkärimalli ei ole ihmeratkaisu kaikkeen, mutta arvioiden valossa se voisi parantaa hoitoonpääsyn nopeutta, potilas-lääkärisuhteen jatkuvuutta sekä tuoda säästöjä. Malli on käytössä ja siitä on hyviä kokemuksia esim. Tanskasta. Suomessakin sitä on kokeiltu esim. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella.

Hallitus vaatii hyvinvointialueilta säästöjä täysin kohtuuttomalla aikataululla. Monella alueella joudutaan käytännössä miettimään, mitä lakia rikotaan, koska on mahdotonta samaan aikaan sekä leikata palveluista valtavia summia että tuottaa kaikki lakisääteiset palvelut. Pirha on tässä suhteellisen hyvässä asemassa, mutta tiukkaa täälläkin on. Näiden asioiden asettuessa yhteensovittamattomasti vastakkain laiminlyön mieluummin hallituksen asettamia määräpäiviä kuin ihmisten lakisääteisten sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä.

En kannata huumeiden käyttöä, mutta kannatan kokeilua, jolla pyritään tekemään huumeiden käyttäjien tilanteesta parempi ja kaupungista siistimpi. Meillähän on jo tällä hetkellä kaupungilla ja puistoissa tiloja, jotka ovat yhdistettyjä käyttöhuoneita ja yleisiä vessoja. Niiden ongelma on, että samoja tiloja joutuvat käyttämään sekä huumeenkäyttäjät että esim. lapsiperheet, ja niistä ei saa ohjausta palveluihin tai puhtaita neuloja.

Täysi budjettivalta puuttuu. Hyvinvointialue voi päättää kuluistaan, mutta ei juurikaan tuloistaan. Tämä sitoo päättäjien käsiä merkittävästi verrattuna esimerkiksi kuntapolitiikkaan.

Kannatan vahvoja julkisia palveluita ennemmin kuin yksilökeskeistä järjestelmää, jossa ihmiset jäävät toistensa armeliaisuuden varaan. Miksi hoivavastuuta ei enempää omaisille: Kaikilla ei ole omaisia, jotka pystyisivät hoitamaan. Moni omainen kantaa jo nyt valtavasti vastuuta ja on ristipaineessa, kun hoivattavana voi samaan aikaan olla useammat ikääntyvät huonokuntoiset vanhemmat eri paikkakunnilla. Miksi omaisilla on tärkeä merkitys: Tässä tilanteessa kaikkien täytyy ottaa enemmän vastuuta huonokuntoisten ikäihmisten hoidosta. He ansaitsevat hyvää hoivaa siitä huolimatta, että hoivaajia ja rahaa on vähemmän kuin ennen. Kaikilla pitäisi halutessaan olla aikaa ja mahdollisuuksia olla läheistensä kanssa niissä elämän hauraissa hetkissä, jolloin läheisten läsnäolo, tuki ja turva on tärkeää.

En suhtaudu verojen korottamiseen kevyesti, mutta tällä hetkellä palveluissa ja etuuksissa ei enää ole kauheasti mistä leikata, ja vähävaraisten ja pienituloisten tilanne on jo valmiiksi vaikea valtion leikkausten jälkeen. Kunnassa paras konsti olisi parantaa työllisyyttä ja sen kautta tulevaa verokertymää.

Kohtuulliset tuloerot ovat hyväksyttäviä, kohtuuttoman suuret eivät. Suuri varallisuus ei kerro välttämättä juuri ahkeruudesta tai lahjakkuudesta, vaan vauraus voi yhtä lailla perustua myös esim. perittyyn omaisuuteen, riistoon tai jopa rikollisuuteen. Vastaavasti on olemassa erittäin ahkeria ja lahjakkaita ihmisiä, joiden ei ole mahdollista muuttaa kykyjään rahaksi, esim. Afganistanin naiset, joiden opiskelua, työntekoa ja liikkumista on rajoitettu. Maailmalla näemme nyt varoittavia esimerkkejä siitä, mitä voi tapahtua, jos tuloerot päästetään paisumaan liian suuriksi ja valta keskittyy liikaa rikkaiden käsiin. Se aiheuttaa yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja levottomuuksia.

Suitsia pitäisi mm. veroparatiisijärjestelyitä ja sitä, että luonnon saastuttaminen on tällä hetkellä luvattoman halpaa. Markkinoiden toimintaan puuttuminen ei tarkoita tiukkaa sääntelytaloutta, vaan siihen voidaan puuttua myös markkinatalouden mekanismeja hyödynten, esim. päästökaupalla. Vihreissä on tehty hyviä avauksia siitä, millainen olisi nykyistä kestävämpi talousjärjestelmä.

Kaikkien näin kuvittelevien sopii itse kokeilla, miten mukavaa ja helppoa se on. Suomi on saanut moitteita toimeentulotuen liian alhaisesta tasosta ja oikeistohallituksen tekemät rajut leikkaukset ovat ajaneet ihmisiä ahdinkoon, jossa häädöt ovat lisääntyneet eikä kaikilla ole riittävästi rahaa ruokaan tai lääkkeisiin. Ongelmana ei ole se, että sosiaaliturvan varassa olisi liian helppoa elää, vaan se, että sosiaaliturvan varassa elämisestä on vaikea päästä pois. Nykyisessä järjestelmässä on paljon esteitä ihmisten työllistymiselle ja taloudellisen aseman kohentamiselle omin toimin. Esim. osatyökykyisten työskentelymahdollisuuksia sekä keikkatyön tekemisen edellytyksiä täytyisi parantaa.

Nykytilanne on ihan hyvässä tasapainossa. Valtion ja kuntien ei pidä laajemmin lähteä peluriksi vapaille markkinoille tai ottamaan liian suuria riskejä, mutta on ihan hyvä, että kunnat omistavat yhtiöitä, jotka tuottavat kunnalle palveluita halvalla tai huolehtivat kunnan kannalta olennaisesta liiketoiminnasta (esim. sosiaalinen vuokra-asuntotuotanto, sähköyhtiö, jätehuoltoyhtiö).

En lainkaan kaipaa sisäänpäin käpertynyttä, ahdasta ilmapiiriä. Haluan Suomen, jossa kaikilla on tilaa olla sellaisia kuin he ovat ja elää oman näköistään elämää. Parhaiten ovat yleensä menestyneet sellaiset yhteiskunnat, jotka ovat mahdollistaneet ihmisten ja ajatusten liikkumisen ja pystyneet hyödyntämään erilaisten ihmisten osaamista. On hyvä kuitenkin tunnistaa myös moninaisen yhteiskunnan haasteet. Jos ihmisillä ei ole yhteisesti jaettuja arvoja, normeja tai traditioita, maailma voi tuntua vaikeasti hahmotettavalta ja hallittavalta paikalta ja herättää joissakin turvattomuuden tuntua. On hyvä tehdä töitä sen eteen, että ihmiset sopeutuvat muutokseen eivätkä näe sitä ja erilaisuutta uhkaavana ja että kaikki löytävät itselleen sopivia yhteisöitä, joihin kiinnittyä.

Kristillisissä arvoissa olisi paljon sellaista, mistä voisi oikein hyvin ammentaa pohjaa myös politiikkaan: mm. lähimmäisenrakkaus, armollisuus sekä ajatus siitä, että elämässä ei ole kyse materiaalisen omaisuuden kartuttamisesta, vaan teoillamme on merkitystä myös osana jotakin suurempaa kokonaisuutta. Suuri osa siitä politiikasta, jota nykyään tehdään kristillisiin arvoihin vedoten, on valitettavasti kuitenkin varsin ahdasmielistä, syrjivää ja tuomitsevaa, ja sellaista politiikkaa en luonnollisesti tue.

Ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesti. Monessa asiassa olemme jo edenneet pitkälle ja saaneet maailmaa raivattua yhdenvertaisemmaksi paikaksi, mutta tässä on vielä työsarkaa. Monen on vaikea vielä hahmottaa tai hyväksyä sitä, että sukupuolen käsite voi kauttaa muutakin kuin tiukasti vain miehet ja naiset, saati sitten että yhteiskunnan olisi syytä huomioida paremmin ihmisiä, jotka eivät osu tähän tiukkaan kahtiajakoon. Silloinkin kun vähemmistöjen asiaa yritetään vähätellä tai tehdä naurunalaiseksi, meidän täytyy päättäväisesti seistä ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen tukena ja jakaa sitä rauhoittavaa viestiä, että erilaisten ihmisten olemassaolo ei ole uhka kenellekään.

On paljonkin arvoja, jotka ovat näitä tärkeämpiä, kuten hyvyys ja oikeudenmukaisuus. Mitä tottelemiseen ja auktoriteettien kunnioittamiseen tulee, on hyvä, että lapsilla on turvalliset rajat ja kyky toimia yhteisten pelisääntöjen mukaan sekä suhtautua kunnioittavasti toisiin ihmisiin, oli heidän asemansa mikä tahansa. Mutta tärkeää on myös lasten ja nuorten kasvattaminen ajatteluun ja aktiiviseen kansalaisuuteen: että osaa suhtautua asioihin kriittisesti ja muodostaa niistä omia mielipiteitä ja asettua myös vastarintaan silloin kun sille on tarvetta.

On toki järkevää yrittää ratkoa globaalia kriisiä ensisijaisesti yhdessä muiden maiden kanssa eikä yksin, mutta viime kädessä päätämme tavoitteemme itse omien arvojemme pohjalta. Jokainen pienikin teko on nyt tarpeen.

Meidän pitää olla solidaarisia ja kantaa globaalia vastuuta silloinkin, kun siitä ei ole meille itsellemme mitään suoraa hyötyä. Onneksi tällaiset ristiriidat ovat harvinaisia. Suomen etu ja muun maailman etu ovat kuitenkin yleensä linjassa keskenään. Koko maailma hyötyy esim. rauhasta, taloudellisesta vakaudesta ja valtioiden välisestä yhteistyöstä.

Talouskasvua ja työpaikkoja tarvitaan, mutta ensisijaisesti sellaisille aloille, jotka eivät tärvele ympäristöä.

Muissa maissa on nähty varoittavia esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun vahvat johtajat alkavat omavaltaisiin toimiin sääntöjä venyttäen. Meidän on syytä pidättäytyä lähtemästä sille tielle. Johtajan voi ja kannattaa olla jämäkkä ja määrätietoinen, mutta ei itsevaltaisella tavalla eikä demokratiaa ja sen pelisääntöjä halventaen. Myös keskusteleminen ja kuunteleminen on johtotehtävissä tärkeää.

Mitään asuinpaikkaa ei voi pitää väkisin asuttuna, vaan ihmiset itse päättävät vapaasti, missä asuvat. Siellä, missä ihmisiä asuu, on toki tärkeää huolehtia palveluista. Myös ruokatuotannon kaltaiset omavaraisuuden ja huoltoturvan kannalta kriittiset toimet on turvattava.

Suomen kaupungistuminen on neutraali tosiasia, jolla on sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. On hyvä, että ihmisillä on mahdollisuus asua sellaisessa ympäristössä kuin he haluavat. Tällä hetkellä monen valinta vaikuttaa olevan kaupunki.