Antti Harjuoja

Perusterveydenhuollon saavutettavuus on tärkeää, ja on tärkeää arvioida palveluiden järjestämistapaa kustannustehokkaasti – esimerkiksi digi- ja etävastaanotot voivat täydentää paikallisia palveluja siellä, missä se on mahdollista.

Kiireettömän hoidon saaminen 14 vuorokauden sisällä on oikeus, joka turvaa kansalaisten hyvinvoinnin ja terveyden. "Hoitovelan" kerryttämistä tulisi välttää. Velat tulevat ennenpitkää maksettavaksi.

Hyvinvointialueiden tulee itse päättää palveluverkostostaan, koska ne tuntevat parhaiten alueensa tarpeet ja resurssit. Paikalliset päätökset takaavat, että palvelut järjestetään joustavasti ja tehokkaasti kunkin alueen väestöpohjan ja etäisyyksien mukaan.

Palvelusetelit täydentävät julkista terveydenhuoltoa ja voivat vähentää jonoja erityisesti alueilla, joilla oma kapasiteetti ei riitä. Palveluseteleitä on käytettävä järkevästi niin, ettei se johda hallitsemattomaan kulujen kasvuun.

Yksityiset terveyspalvelut täydentävät julkista sektoria ja voivat lyhentää hoitojonoja, erityisesti kiireettömässä hoidossa. Palveluseteleillä ja ostopalveluilla voidaan varmistaa, että ihmiset saavat hoitoa ajoissa, ilman että julkinen järjestelmä ylikuormittuu. Se ei ole olennaista tuottaako palvelun julkinen vai yksityinen toimija.

Nuoruus on kriittinen vaihe mielenterveyden kannalta, ja varhainen tuki voi ehkäistä vakavampia ongelmia myöhemmin. Nopea pääsy palveluihin voi vähentää syrjäytymistä ja parantaa nuorten toimintakykyä esimerkiksi opinnoissa ja työelämässä. Ikärajan ei kuitenkaan pitäisi olla ehdoton – myös yli 23-vuotiaiden tulee saada apua tarpeen mukaan viiveettä.

Neuvolapalvelut ovat ennaltaehkäisevän terveydenhuollon kulmakivi, ja niiden saavutettavuus on tärkeää perheille. Palveluiden keskittäminen voi johtaa siihen, että neuvoloiden piiriin hakeutuminen vaikeutuu, erityisesti haja-asutusalueilla.

Hammashoidon resurssit tulisi kohdentaa tasapainoisesti, jotta ennaltaehkäisyä voidaan lisätä ilman, että kiireellistä hoitoa tarvitsevat joutuvat odottamaan pidempään. Painopisteen tulisi olla suun terveyden edistämisessä ja oikea-aikaisessa hoidossa, ei pelkästään tarkastusten määrässä.

Tärkeämpää on, että nuorilla on tieto ja mahdollisuus käyttää ehkäisymenetelmiä, mutta maksuttomuus ei ole ainoa ratkaisu. Ehkäisyn saatavuutta ja neuvontaa voidaan parantaa, mutta resurssien käyttöä tulisi tarkastella kokonaisvaltaisesti.

Vanhuksia ei tule pitää liian pitkään kotihoidossa, jos se ei enää ole turvallista. Vanhustenhoidossa tulisi keskittyä siihen, että palvelut ovat oikea-aikaisia ja tarpeen mukaan siirrytään ympärivuorokautiseen hoitoon.

Iäkkäiden ympärivuorokautisen hoivan mitoitus on monivaiheinen kysymys, jossa on otettava huomioon paitsi hoitajien määrä myös hoivan laatu, resursointi ja käytettävät menetelmät. Mitoituksen määrittäminen vain hoitajien määrän perusteella ei välttämättä riitä, vaan hoitotyön tehokkuus ja monipuolisuus ovat myös tärkeitä tekijöitä. On tärkeää kehittää kokonaisvaltaisia hoitomalleja, joissa otetaan huomioon hoitajien osaaminen, teknologian hyödyntäminen ja yksilöllinen hoito.

Yli 65-vuotiaiden pääsy yksityiselle yleislääkärille terveyskeskusmaksun hinnalla voisi parantaa hoitoon pääsyn nopeutta ja laatua, erityisesti jos julkinen terveydenhuolto ei kykene tarjoamaan riittävää palvelua. Tämä järjestelmä voi myös vähentää jonoja julkisessa terveydenhuollossa ja tarjota iäkkäille parempia mahdollisuuksia saada tarvitsemiaan palveluja.

Vanhusten oikeus ulkoiluun on tärkeä osa heidän hyvinvointiaan ja elämänlaatuaan, ja sen turvaaminen voi vähentää monia ikääntymiseen liittyviä terveysongelmia. Edellyttääkö tämä kuitenkaan lainsäädäntöä, vai riittäisikö tavoitteellinen johtaminen ja resurssointi hoitotyössä.

Ulkomaisten hoitajien rekrytointi voi olla osaratkaisu henkilöstöpulaan. Kuitenkin myös suomalaisten työvoiman koulutusta ja työoloja tulee parantaa. On tärkeää, että hoitoalan työpaikat ovat houkuttelevia myös kotimaisille työntekijöille, jotta saamme riittävän määrän osaavaa henkilöstöä. Meidän pitää myös mahdollistaa työurien jatkuminen siitä kiinnostuneille, johtamalla paremmin uran loppuvaihetta ja tarjoamalla joustavan työn ratkaisuja eläkeajan työntekemiseen.

Suomi ja ruotsi ovat Suomen virallisia kieliä, joten lääkärin ja hoitajan tulisi osata jompaakumpaa kieltä, jotta he voivat kommunikoida potilaidensa kanssa tehokkaasti ja ymmärrettävästi, etenkin pienemmissä kunnissa. Kielitaito on tärkeää potilasturvallisuuden ja hoidon laadun kannalta, mutta on myös tärkeää huomioida, että erityisesti monikielisissä yhteisöissä voivat tarpeet vaihdella.

Opintojen jälkeen lääkäreillä tulee olla oikeus valita, missä he haluavat työskennellä, mutta samalla on tärkeää varmistaa, että julkiselle sektorille saadaan riittävästi osaavaa henkilökuntaa. Lääkäreitä voi houkutella julkiselle sektorille esimerkiksi paremmilla työoloilla, koulutusmahdollisuuksilla ja kilpailukykyisellä palkkauksella, sen sijaan että heitä velvoitetaan pysymään julkisella sektorilla. Mielestäni tällainen kontrolloiminen ei sovi suomalaiseen sivistysyhteiskuntaan.

Keikkalääkäreiden palkkakysymys on huolestuttava, mutta vuokrahenkilöstön palkoille asetettavat tiukat rajat voivat johtaa siihen, että osa lääkäreistä ei enää ole halukkaita tulemaan töihin tai että tarjonta vähenee, mikä heikentää hoidon saatavuutta. Sen sijaan voisi olla järkevää keskittyä ratkaisuihin, jotka parantavat pysyvän henkilöstön houkuttelevuutta ja samalla varmistavat, että terveydenhuoltojärjestelmä toimii tehokkaasti ja potilasturvallisuus säilyy.

Pelastustoimen siirtäminen valtiolle voi aiheuttaa hallinnollista hajanaisuutta ja vaikeuttaa paikallisten erityistarpeiden huomioimista. On tärkeää, että pelastustoimi saa tarvittavat resurssit ja huomiota hyvinvointialueilta, mutta sen roolia ei tule väheksyä. Pelastustoimen itsenäisyys ja alueellinen erikoistuminen voivat olla avainasemassa, jotta palvelut voidaan tarjota nopeasti ja tehokkaasti kaikilla alueilla.

Pelastusalalla on korkeat vaatimukset, sillä työskentelyssä on kyse ihmishenkien pelastamisesta, ja vain koulutettu ja pätevä henkilökunta voi varmistaa turvallisuuden. Koulutuksen ja pätevyyksien korostaminen on investointi, joka parantaa palvelun laatua ja luotettavuutta pitkällä aikavälillä.

Hyvinvointialueilla tulee olla riittävästi valtaa ja resursseja palveluiden järjestämiseen. Itsehallinnon lisääminen on tärkeää, mutta verotusoikeus voisi johtaa alueellisiin eroihin verotuksessa ja palveluiden saatavuudessa. Verotusoikeuden antaminen olisi iso askel, ja sen vaikutukset tulisi tarkkaan arvioida. Lähtökohtaisesti verotusta ei tulisi lisätä.

Terveydenhuolto on keskeinen osa hyvinvointivaltiota, ja sen rahoitus on tärkeää. Jos muuta vaihtoehtoa ei ole, verojen korottaminen voi olla tarpeen, jotta pystymme takaamaan laadukkaat ja kattavat terveyspalvelut kaikille kansalaisille. Veronkorotukset eivät ole helppoja, mutta pitkäjänteinen ja laadukas terveydenhuolto on elintärkeää yhteiskunnan hyvinvoinnille.

Lihavuuslääkkeet voivat olla osa yksilön omia valintoja, ja julkisen terveydenhuollon varat tulisi kohdentaa elintärkeisiin ja vähemmän valinnanvaraisiin hoitoihin. Terveellinen elämäntapa ja ennaltaehkäisevä työ ovat keskeisempiä keinoja taistella lihavuutta vastaan kuin lääkkeiden rahoittaminen verovaroin. Toki lihavuus on monisyinen ongelma, mutta yksilön vastuu elämäntapavalinnoista on myös tärkeä osa kokonaisratkaisua.

Tämä on eettisesti haastava kysymys. Potilaan priorisointi voi olla välttämätöntä rajallisten resurssien vuoksi. Tällöin pitää miettiä, kuinka periaatteet kuten hoitotarpeen, kiireellisyyden ja elämänlaadun parantamisen arviointi voidaan tehdä tasapainoisesti.

Hyvinvointialueiden johdon määrän karsiminen voi olla järkevää, erityisesti, jos johtajien roolit eivät ole tarpeeksi selkeitä ja hyödyllisiä tai jos nykyinen organisaatiorakenne on turhan byrokraattinen. Tärkeää on, että johtajien määrä ja roolit vastaavat organisaation tarpeita, ja jos resursseja on rajallisesti, ne tulisi kohdentaa suoraan asiakaslähtöisiin palveluihin eikä ylimääräisiin hallintokustannuksiin.

Kansanedustajien ei pitäisi olla ehdolla aluevaaleissa, sillä tämä voi luoda ristiriitoja ja vähentää keskittymistä omiin tehtäviin. Aluevaltuustojen tehtävät ovat erillisiä kansanedustajien tehtävistä, ja olisi järkevää, että eri tasoilla toimivat päättäjät voivat keskittyä omiin vastuualueisiinsa ilman kaksoisrooleja.

Hyvinvointialueiden johtajien palkkojen tulisi olla kohtuullisia verrattuna valtion muihin johtotehtäviin, erityisesti kun alueiden taloustilanne on usein haasteellinen.

Vähemmän alueita voisi tuoda selkeyttä kokonaisuuden hallintaan ja vähemmän byrokratiaa, mikä parantaisi palveluiden laatua ja nopeutta.

Hyvin toimivan synnytysosaston sulkeminen ei ollut oikea päätös. Palveluiden keskittäminen voi olla perusteltua, mutta tämä päätös heikentää alueen asukkaiden palveluiden saavutettavuutta ja turvallisuutta, erityisesti äitien ja vastasyntyneiden osalta.

Raaseporin yöpäivystyksen lopettaminen voi heikentää alueen asukkaiden terveyspalveluiden saatavuutta, erityisesti kiireellisissä tilanteissa, jos etäisyydet yöpäivystykseen kasvavat liian pitkiksi.

Helsinki ja muut alueet ovat erilaisia väestöltään, infrastruktuuriltaan ja tarpeiltaan. Yksi iso hyvinvointialue keskittyisi liikaa Helsinkiin pienempien kuntien kustannuksella.