Susanna Koistinen

Nykyaikaa ei voi paeta, eikä lapsien kasvattaminen ratkea lakeja säätämällä. Addiktoiva sisältö älypuhelimissa on vakava yhteiskunnallinen ongelma, mutta sitä ei voida ratkoa vain koulujen kautta. Välitunnit ovat toki osa pedagogista kokonaisuutta, mutta varsinkin mitä isommista lapsista on kyse, ne ovat myös vapaata aikaa. En halua lisää säätelyä kouluihin ulkopuolelta, vaan tarpeeksi aikuisia ohjaamaan ja houkuttelemaan kännykättömään arkeen. Joissain erikoistapauksissa jonkinlaiset väliaikaiset rajoitukset saattavat olla tarpeen, mutta jos haluamme kasvattaa itsemääräämisoikeutta kunnioittavia lapsia, meidän tulee sitä myös lasten ikä ja kyvyt huomioon ottaen myös itse kunnioittaa.

Helsingissä lasten määrä kasvaa toisin kuin osassa muuta maata. Työntekijäpula on todellinen ja kaupungissa on hyvin vaikea elää mukavaa elämää varhaiskasvatusalan palkoilla. Helsingin täytyy pysyä vähintään yhtä houkuttelevana kuin ympäryskunnat ja mielellään pystyä houkuttelemaan osaajia myös muualta maasta. Ikäluokkien pienentyessä osalla paikkakunnista myös osaajia voi vapautua työmarkkinoille ja siirtymään Helsinkiin.

Jos nämä kaksi asiaa ovat vastakkain, kuntavero ja lasten tarpeen mukainen ammattilaisten määrä kouluissa, valitsen lastemme tulevaisuuden. Tietysti lapsia ja perheitä pitää tukea vaikuttavilla toimilla kokonaisvaltaisesti, pelkät tietyt ammattilaiset koulussa eivät ole vastaus lasten ongelmiin. Helsingin taloustilanne ei onneksi vaadi isoja akuutteja kuntaveron korotuksia, mutta siinä on liikkumavaraa myös ylöspäin kuntalaisten tarpeiden mukaan.

Kunnilla on lain mukaan velvollisuus järjestää kulttuuritoimintaa ja myös edellytyksiä ammattimaiselle kulttuuritoiminnalle. Olen tämän lain kanssa samaa mieltä. Kulttuuripalvelut ovat osa elinvoimaa ja hyvinvointia, eikä niitä voida loputtomiin karsia. Heikossa taloustilanteessa on ymmärrettävää, että myös kulttuuripalveluilla on laihoja vuosia, mutta niitä ei voi leikata niin pieneksi, ettei toiminta ole enää mahdollista laadukkaasti.

Helsingin taloustilanne ei edellytä kirjastoilta leikkaamista. Jos säästökohteita Helsingissä etsittäisiin, kirjastot eivät olisi ensimmäisenä listalla. Niiden toiminnan vaikuttavuus on erittäin hyvä ja kulut ovat siihen nähden pienet. Kirjastot ovat tärkeä kulttuuripalvelu, mutta nykyään ne ovat esimerkiksi ensisijainen paikka saada digitukea. Kirjastoverkko on Helsingissä laaja ja siinä voi joskus olla tarvetta muutoksille, mutta ei niinkään säästöjen kuin toiminnan tarkoituksenmukaisuuden vuoksi.

Veroissa on aina oleellista se, mitä niillä saa. Jos todellinen tarve on, Helsingin veroprosenttia on myös mahdollista nostaa. Se on nyt hyvin maltillinen ja Helsingin talous on kestävällä pohjalla. Kestävällä pohjalla se on oltava myös tulevaisuudessa, vaikka esimerkiksi väestön ikääntymiseen liittyvät menot kasvavat, ja se voi tarkoittaa kustannuksen jakamista kuntalaisten kesken veroprosenttia nostamalla.

Helsinki on maantieteellisesti pienehkö alue, jolla ei välttämättä ole parhaat edellytykset teollisuuden investointien houkutteluun. Silti ajattelen, että Helsingin pitää myös kantaa osansa vihreä siirtymän investointien houkuttelusta Suomeen ja ottaa myös vastaan niiden vaikutukset tasapuolisesti muun maan kanssa. Ne ovat sekä mahdollisuus että pääkaupungin vastuu. Kärjistäen sanoen ei ole oikein, että aurinkopaneelipeltojen haitat tulevat vain "sinne jonnekin muualle", vaan yhtä lailla Helsingin pitää näille löytää paikkoja.

Metropolialueiden iso ongelma kaikkialla maailmassa on segregaatio, joka johtaa huono-osaisuuden kasaantumiseen. Tutkimuksesta tiedetään, että esimerkiksi hyvinkin paikalliset huono-osaisuuden “taskut” vaikuttavat alueella asuviin lapsiin heidän tulevaisuuden näkymiään heikentäen. Ympärillä olevan esimerkin ja mahdollisuuksien voima on suuri. Helsingissä on vielä täysin mahdollista jarruttaa tai estää negatiivista kierrettä, sillä kaikilla Helsingin alueilla edelleen asuu monimuotoinen väestö, joka arvostaa omaa asuinaluettaan. Emme ole päästäneet syntymään surkeita asuinalueita, eikä niitä pidä päästä syntymään jatkossakaan. Lisäksi olisi tärkeää pitää Helsingin “arvoalueet” eli keskusta oikeasti asuttuna ja elävänä, eikä kakkosasuntojen ja perikuntien tyhjien arvoasuntojen alueena.

Helsingin on ehdottomasti ennemmin saatava muuttovoittoa kuin muuttotappiota. Jos Helsinki ei vedä ihmisiä, se on merkki koko Suomen näivettymisestä. Pääkaupungin on oltava houkutteleva veturi koko maalle. Täältä lähtee joka tapauksessa ihmisiä ulkomaille rakentamaan tulevaisuuttaan, sillä täällä ihmisillä on enemmän kansainvälisiä verkostoja. Lähtijöiden tilalle haluamme houkutella tulijoita. Suomen sisältä niitä tulijoita ei ole tarpeeksi ja toisaalta Helsinki tarjoaa kaikki mahdollisuudet hyvään elämään myös muualta kuin Suomesta tuleville.

Ensisijaisesti Helsinkiä tulee rakentaa tiivistäen ja uusien, ei ottaen käyttöön uusia luontoalueita. Samalla on myönnettävä, että rakentaminen koskematta ollenkaan joko uusiin luontoalueisiin tai asuinalueilla paikallisesti tärkeisiin pieniin luontoalueisiin on hyvin vaikeaa. Asumisen ja asuntojen hinta on iso ja vaikea kysymys, mutta niin on luonnon kunnioittaminen ja ilmastonmuutosta kestävän kaupungin rakentaminenkin. Mielestäni Helsingin pitää kuitenkin ensisijaisesti löytää muita keinoja rakentamiseen kuin luontoalueiden pienentäminen. Se voi tarkoittaa esimerkiksi pienempien hankkeiden tekemistä houkuttelevammiksi laskemalla maan hintaa tai rakentamalla valituissa kaupunginosissa hyvin tiivistä kaupunkirakennetta.

Helsinki ei ole kasvanut sitä vauhtia mitä asumista on tähän mennessä kaavoitettu ja suunniteltu. Rakentamisen hidastuminen tuo mukanaan monia ongelmia, kuten kohtuutonta vanhojen asuntojen hinnannousua, alueiden jäämistä keskeneräisiksi ilman palveluita ja vaikuttaa lopulta myös työvoiman saatavuuteen ja ihmisten työmatkoihin. Kaupungin kasvu on liian nopeaa, jos investointeja jouduttaisiin rahoittamaan liiaksi lainalla tai kasvusta aiheutuisi sosiaalisia ongelmia, mutta nykyinen erityisesti täydentävä rakentaminen on tarpeellista kehitystä.

Minulla ei ole vahvaa mielipidettä juuri harjakatoista, mutta ajattelen, että kaupungilla on virkahenkilöillä asiantuntemusta arvioida rakennushankkeita myös kaupunkikuvan näkökulmasta enemmän kuin valtuutetuilla. En usko, että Helsinki näyttää vuosikymmenten päästä ainakaan paremmalta, jos kaupunki tehdään täyteen pastisseja vanhasta.

Helsingin ilmanlaatu on kohtuullinen, mutta meillä on koko ajan parempi käsitys siitä, miten haitallisia ilman pienhiukkaset ovat. Painavampien sähköautojen yleistyessä katujen kestävyys on koetuksella. Nastat eivät ole tarpeen Helsingin keskustassa, harvoin koko Etelä-Suomessa, ja kitkarenkaita on saatavissa kaikille autoilijoille. Samalla kuitenkin ajattelen, että arjesta ja Helsingin keskustassa vierailemisesta ei saa tulla liian monimutkaista. Kiellolla pitää olla ohjausvaikutus, mutta miettisin tarkoin sen rikkomisen sanktiot ja rajoitetun alueen koon. Nykyinen pistemäinen kokeilu rajoittamisesta ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Helsinki ei pääse ilmastotavoitteisiinsa ilman liikenteen päästöjen vähenemistä, eikä pääse Suomi tai muu maailmakaan. Välttämättä konkreettisten rajoitusten aika yksityisautoilussa ei ole vielä seuraavalla valtuustokaudella, mutta liikenteen uudelleensuunnittelun aika kyllä on. Jos rajoituksia polttomoottoriautoiluun tehdään, niihin pitää olla tarpeeksi pitkä siirtymäaika. Ensisijaisesti kannatan ratkaisuja, joilla autoilun kokonaismäärä laskee, kun kannustetaan muihin tapoihin liikkua ja toteutetaan autotonta kaupunkia. Polttomoottoriautojen kieltäminen esimerkiksi ympäristövyöhykkeen sisällä on mielestäni toissijainen toimi ja paljon mieluummin toteuttaisin muutokset liikenteen päästöjen vähentämiseksi tasaisemmin ajatellen esimerkiksi koko Uuttamaata.

Suomessa on kansallinen hätätila. Huumeisiin kuoli vuonna 2023 ainakin 310 ihmistä ja alle 25-vuotiaiden kuolemien määrä kaksinkertaistui 91:een. Käyttöhuoneet eivät tee ihmeitä, mutta niitä tulee vähintään kokeilla osana tähän inhimilliseen kriisiin vastaamista. Tärkeää ja vaikuttavaa on tehdä ennalta ehkäisevää työtä, mutta myös akuutissa vaiheessa addiktiota olevia ihmisiä pitää pystyä auttamaan nykyistä tehokkaammilla keinoilla, kuten tarjoamalla tukea käyttöhuoneiden kautta.

Terveyskeskusmaksut tuovat kassaan melko vähän tuloja, mutta muodostavat kynnyksen käyttää terveyspalveluja aikaisessa vaiheessa. Mitä pidemmälle vaivan kanssa odottaa, sitä suuremmaksi se voi kasvaa. Terveyskeskusmaksut kohdistuvat myös vahvasti pienituloisille, iäkkäille ja monisairaille, ja niitä menee suuria määriä ulosottoon eikä niitä saada koskaan perittyä. Jos Helsingissä peritään terveyskeskusmaksua, sen huojentaminen lain mukaisesti pienituloisille pitäisi olla automaattista.

Tämä on vaikea kysymys. Haluan, että HUS:n ja sen alueella olevien hyvinvointialueiden suhdetta tarkastellaan. Toiminnan painopisteen tulee siirtyä peruspalveluihin päin, mutta kehittämällä työnjakoa ja toimintatapoja, ei leikkaamalla rahoitusta. Rahan tulee siirtyä toiminnan mukana, ei toisin päin. Tasokas perusterveydenhoito vähentää pitkällä aikavälillä erikoissairaanhoidon tarvetta. Juuri tällä hetkellä HUS on ennemminkin rahapulassa kuin tilanteessa, jossa sieltä voisi säästää tekemättä rajuja muutoksia hoidon tasoon ja määrään.

Ensisijaisesti ajan politiikkaa, että jokaisella on rahaa ostaa tarvitsemansa ja haluamansa hygieniatuotteet itse. Kuukautisköyhyys kuitenkin on valitettavasti aivan todellisuutta ja edelleen yhteiskunnassa herkkä ja kiusallinen asia. Helsingillä voi hyvin olla tarjolla ilmaisia kuukautistuotteita nuorille heille suunnattujen palveluiden yhteydessä.

Julkiset palvelut ja sosiaalietuudet ovat yhteiskunnan turvaverkko ja tuovat hyötyä meille kaikille. Verotuksen täytyy olla yksi työkalu siinä, kun pohditaan miten peruspalvelut turvataan. Julkisten palveluiden ja sosiaalietuuksien leikkauksissa täytyy arvioida systeemisiä vaikutuksia ja olla täysin varma, ettei leikkaus lopulta aiheuta suurempia kuluja toisaalla yhteiskunnassa.

Yhteiskunnassa on suuria tuloeroja. Iso osa ihmisistä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen millaiset tulot heillä on, tiettyyn pisteeseen saakka. Suomessa köyhimpiä ovat kuitenkin sairaat, vammaiset, yksinhuoltajat ja pitkäaikaistyöttömät. Eivät he ole lahjattomia ja laiskoja. En siis pidä nykyisiä maailmassa olevia massiivisia tuloeroja mitenkään perusteltuna palkintona lahjakkuudesta tai ahkeruudesta, vaan merkkinä pääoman kasautumisesta haitallisen vahvasti ultrarikkaille ja esimerkiksi varallisuutta perineille. Suomessakin rikkain kymmenys, puhumattakaan promillesta, on karannut keskiluokan saavuttamattomiin. Jokaisen pitää pystyä elämään ihmisarvoista elämää, vaikka sen kustannuksella, että tuloasteikon yläpään nousua hidastaa verotus.

En halua, että valtio säätelee markkinaehtoisia toimijoita hengiltä, vaan toimivat markkinat ovat valtiolle hyväksi. Valtion tehtävä on kuitenkin huolehtia, että markkinat voivat toimia niiltä osin, kun se edes on pienessä maassa mahdollista. On kuitenkin koko ajan selvempää, että markkinamekanismi ei maailmanlaajuisesti toimi, kun pääomat kasaantuvat kiihtyvää tahtia eikä markkina hinnoittele luonnon tuhoamista oikein sen todellisen hinnan mukaan. Esimerkiksi yksityinen terveydenhoito keskittyy isoille, kansainvälisessä omistuksessa oleville firmoille eivätkä pienet kotimaiset toimijat pysty kilpailemaan sellaisia vastaan. Säätelyn lisääminen ei kuitenkaan ole minulle mikään erityinen tavoite.

Ennemminkin sosiaaliturvamme on niin hankala ja sekava, että siltä on erittäin vaikea päästä pois. Tukiin liittyy hitautta, kontrollia ja toisaalta myös puutteellista ohjausta, minkä vuoksi esimerkiksi keikkatöiden tekeminen tai toimeentulotuelta eteenpäin siirtyminen on todella vaikeaa.

Kysymyksen voi ymmärtää eri tavoilla. Vähennetäänkö omistusta ottamalla lisää toimintoja itse tuotettavaksi vai ulkoistamalla kokonaan markkinoille ilman omistusosuuksia? Kuntien ja valtion omaisuutta ja toimintaa on yhtiöitetty merkittävästi Suomessa, vaihtelevalla menestyksellä. Julkista omistusta ei pidä vähentää sellaisista yrityksistä, joista saadaan tuottoa ja joiden omistamisesta saadaan strategista hyötyä (kuten tietoa, mahdollisuutta omistajaohjaukseen tai esim. huoltovarmuutta). Valtion ja kuntien kriittisen infrastruktuurin osalta omistusta voi jopa lisätä, jotta yksityisen toimijat eivät saa haltuunsa luonnollisia monopoleja (kuten vesilaitoksia tai sähköverkkoa).

Suomen muuttuminen monikulttuurisemmaksi ja monimuotoisemmaksi on fakta, eikä sitä tarvitse nähdä erityisesti hyvänä tai huonona asiana. Tämä kehitys jatkuu globaalissa maailmassa ja näkyvissä on, että kriisit tulevat vielä lisäämään ihmisten liikkumista. Sisäänpäin kääntyminen ja eristäytyminen olisi huono asia, joten monimuotoisemmaksi kehittyminen on positiivinen suunta. Yhteiskunnallinen muutos on toki hankalaa ja raskasta, ja vaatii myös resursseja, jotta sen seuraukset ovat hyviä eikä Suomi esimerkiksi eriydy sisäisesti.

Totta kai kristilliset arvot voivat olla hyvä pohja poliittiselle päätöksenteolle. Entisenä kristittynä seurakuntanuorena, nykyisenä ateistina arvostan monia puolia kristinuskosta. Harmillista kyllä, ne voivat myös olla todella huono pohja sille, kuten muutkin uskontoon nojaavat arvot. Toivon, että on henkilön uskonnollinen ajattelu mitä tahansa, valtio silti toimii sekulaaristi. Uskontojen arvo pitää tunnustaa ja niillä olla tilaa yhteiskunnassa, mutta poliittisen päätöksenteon tulee perustua dialogiin erilaisten katsomusten kesken.

Sukupuolten moninaisuus on todellisuutta, ja tietoisuus siitä on onneksi lisääntynyt viime vuosina. Sen huomioiminen vaatii meiltä kaikilta, erityisesti enemmistöön kuuluvilta uuden opettelua ja valmiutta opittujen käsitysten kyseenalaistamiseen. Se ei ole keneltäkään pois tai jotain, johon voi panostaa sitten kun “oikeat” ongelmat on hoidettu, vaan ainoastaan parantaa vähemmistöihin kuuluvien hyvinvointia ja osallisuuden kokemuksia. Suureksi osaksi kyse on ihan normaalista avoimuudesta uutta kohtaan ja kanssaihmisten kunnioittamisesta.

Tämä väite on toivottavasti kärjistys. Lasten on tärkeintä kasvaa tasapainoisiksi toisia ihmisiä kunnioittaviksi aikuisiksi, jotka pystyvät arvioimaan kriittisesti myös auktoriteetteja. Emme voi kasvattaa lapsia menetelmillä, joita emme salli aikuisillekaan kanssakäymisessä. On mennyttä maailmaa vaatia lapsilta tottelevaisuutta, mutta hyvät käytöstavat ovat toki aina tärkeä taito, lapsen kehitysvaihe huomioon ottaen.

Ilmasto ei katso sitä missä päästöt tuotetaan. Jokainen vähennys on vähennys, eikä se ole moraalisesti kestävä ajattelutapa, että me voisimme ylläpitää nykyistä menoa vain koska jossain muualla tehdään huonoja valintoja.

Meillä on ihmisinä aina inhimillinen vastuu kokonaisuudesta. Suomen ja suomalaisten etu on tehdä politiikkaa pitkällä aikavälillä ja laajemmin kuin omien rajojen sisällä. Ilmastonmuutos, pandemiat tai talousjärjestelmän kriisit eivät kunnioita maiden rajoja, joten kansainvälisissä yhteisöissä toimiminen on myös Suomen etu. Tietysti neuvottelutilanteissa Suomen poliitikkojen tulee tuoda esiin Suomen näkökulmaa, mutta päätökset pitää tehdä ymmärtäen kokonaisuus.

Ympäristön kantokyky asettaa reunaehdot kaikelle taloudelliselle toimeliaisuudelle. Tämän huomiotta jättäminen on lyhytnäköistä ja asettaa tulevat sukupolvet vaikeuksiin meidän luomiemme ongelmien edessä. Kuntapolitiikassa on hankalia erittäin paikallisia tilanteita, joissa esimerkiksi lähiluonto ja rakentaminen ovat vastakkain. Niistä pitää pystyä valitsemaan vaihtoehto, jonka vaikutukset ovat pienemmät ympäristön edun kannalta pitkällä aikavälillä ja joskus myös Helsinkiä isommalla alueella.

Vahvat johtajat ja muutenkin usko poikkeusyksilöihin jonkinlaisena pelastavana voimana ei ole tätä päivää. Yksilöiden merkitystä usein liioitellaan historiassakin. Sääntöpohjainen järjestys yhteiskunnassa ja kansainvälisesti on erityisesti pienten kansojen ja heikompien turva. Luotan vahvasti pohjoismaiseen hyvään hallintotapaan ja siihen, että vain läpinäkyvä ja luotettava, sääntöjen mukainen johtaminen on pitkällä aikavälillä kestävä tapa toimia.

On myönnettävä, että koko Suomi ei ole enää todellisuudessa asutettu. Väki on jo keskittynyt vahvasti etelään ja maakuntien keskuskaupunkeihin. Tämä kehitys pitää ottaa tosissaan ja esimerkiksi pystyä suremaan nyt hajonneita yhteisöjä ja elämäntapaa. Suomessa tarvitaan yhteinen visio siitä, miten rakennemuutoksesta kärsiviä alueita autetaan ja missä raja menee. Jos esimerkiksi puolustuksen kannalta pidetään Itä-Suomen asuttamista tärkeänä, sen kustannukset eivät saa jäädä paikallisille kunnille ja yksilöille. Ihmisillä on oikeus valita elää syrjäseudulla, mutta jos se on oma valinta, silloin valitsee myös heikommat palvelut

Suomen kaupungistuminen on todellisuutta, eikä sillä ole niin merkitystä onko se hyvä vai huono asia. Kaupungit ja pääkaupunkiseudun tapainen metropolialue on luonteeltaan erilainen kuin maaseutu ja siinä on omat hyvät ja huonot puolensa. Poliittisen päätöksenteon kannalta ajattelen, ettei Suomessa olla vielä täysin herätty metropolialueelle tyypillisiin kehityskulkuihin. Esimerkiksi Orpon hallitus vei keinoja puuttua kaupunkien segregaatiokehitykseen kaventamalla sosiaalisen asunnontuotannon mahdollisuuksia, mikä iskee juuri Helsinkiin.