Elisa Aaltola

Suomi on aikoinaan itse kokenut kovia Venäjän hyökkäyssodan seurauksena ja käynyt läpi raskaan jälleenrakennusajan. Tämä on piirtynyt kansakuntamme muistiin. Me tiedämme, mitä on kärsiä sodasta ja sen seurauksista. Siksi moni pystyy samastumaan ukrainalaisten koettelemuksiin ja kokee halua auttaa. Sivistysvaltio vie tämän halun yhteiskunnalliselle tasolle ja pyrkii auttamaan hädässä olevaa, kanssaan paljon jakavaa maata. Suomella onkin vastuu auttaa Ukrainaa paitsi sodassa myös rauhassa ja sitä seuraavassa jälleenrakentamisessa. Kustannuksissa on pidettävä rajana sitä, ettei Suomen kansalaisten hyvinvointi vaarannu. Auttaminen on tärkeää — myös itsestä huolehtien.

Kysymys on vaikea. Yhtäältä on tärkeää tukea käyttäjien välitöntä hyvinvointia mahdollistamalla heille tila, jossa huumeiden käyttöön liittyvät terveysriskit ovat pienempiä. Toisaalta on vieläkin tärkeämpää ohjata käyttäjiä hoitoon, sillä vain tämä turvaa heidän hyvinvointiaan pitkällä aikajänteellä. Hoitoon pääseminen taas on valitettavan vaikeaa. Kannatankin sitä, että huumeiden käyttäjille taattaisiin nykyistä huomattavasti parempi pääsy hoitoon, mikä tarkoittaa sekä mielenterveyspalveluita että vieroitushoitoa. En vastusta käyttöhuoneiden rakentamista, mutta ajattelen, että niitä tärkeämpää on tarjota päihderiippuvaisille apua. Onnistuneessa yhteiskunnassa ei enää tarvita käyttöhuoneita.

Rikollisuuteen ajautuvilla nuorilla on yleensä vaikea tausta, johon saattaa liittyä vanhempien päihdeongelmia tai riitaisa koti. Vaikeasta taustasta tuleva nuori tarvitseekin ennen kaikkea apua. Tätä tukee se, että vankiloissa nuorten asenteet usein vain kovenevat, sillä seuralaisina on muita nuorisorikollisia ja normaali arki voi unohtua kokonaan. Mitä pidemmän aikaa nuori viettää muiden rikollisten seurassa, sitä vaikeampaa hänen on sopeutua yhteiskuntaan. Tunnistan toki tarpeen myös rangaistuksille, mutta ne on suunniteltava tavalla, joka parantaa — ei pahenna — tilannetta. Tärkeintä on antaa nuorelle selviä rajoja, jotka auttavat luopumaan rikollisuudesta.

Kannatan ansiosidonnaisen päivärahan suhdenneriippuvaista mallia. Silloin, kun töitä on runsaasti tarjolla, päivärahan pituutta leikataan; jos taas töitä on vain niukasti tarjolla, päivärahan pituus pysyy ennallaan. Ansiosidonnaisen päivärahan tavoitteena tulee olla työhönpaluun mahdollistaminen. Mielekkäästä työstä saatu toimijuuden kokemus on tutkitusti ihmisen elämänlaadun kannalta tärkeää. Siksi passivoivat toimet, joihin kovin pitkä ansiosidonnainen päiväraha lukeutuu, eivät pitkällä aikatähtäimelle ole yksilön oman edun mukaisia. Samalla on muistettava sana "mielekkyys". Myös suhdanneriippuvaisessa mallissa työn on vastattava henkilön koulutusta ja intressejä.

Suomen väestö ikääntyy, mikä tarkoittaa eläkeläisten määrän kasvua ja työikäisten määrän laskua. Koska hyvinvointiyhteiskunnan toiminta vaatii korkeaa työllisyysastetta, on työikäisiä siis etsittävä myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Mikäli haluamme toimivan yhteiskunnan, jossa on saatavilla laadukasta koulutusta, terveydenhuoltoa, jne. on ulkomaisia työntekijöitä yksinkertaisesti pakko houkutella Suomeen.

Velkaantumista on toki hillittävä, mutta järkevästi. Liian suuret leikkaukset ovat vain omiaan aiheuttamaan ongelmia tulevaisuudessa (jos esimerkiksi leikkaamme liikaa terveys- tai koulutuspalveluista, on tulevien sukupolvien työkyky heikompaa, mikä puolestaan heikentää yhteiskunnan toimivuutta). Leikkaukset on myös valittava tarkoin. Suosin sitä, että niitä kohdistetaan erityisesti ympäristölle haitallisiin tukiin, kuten eläinteollisuuteen suunnattuihin maataloustukiin. Samalla on nostettava ympäristölle haitallisten toimien, kuten turpeenkäytön, verotusta. Näin turvaamme Suomen kansalaisten, eläinten ja luonnon hyvinvointia pitkällä aikatähtäimellä!

Avohakkuut ovat lajikirjon kannalta erityisen vahingollisia: moninaista metsää tuhotaan, jotta tilalle voitaisiin istuttaa monotonisia puupeltoja. Varsinkin pesimäaikaan on avohakkuu myös kuolemantuomio monille alueella asuville eläimille. Koska kaikki puuaines siivotaan pois, avohakkuut lisäksi köyhdyttävät maaperää. Myös muita hakkuita on supistettava. Suomen metsien kyky sitoa hiiltä on tutkitusti romahtanut, mikä estää Suomea saavuttamasta ilmastotavoitteitaan. Yksi syy on liian lyhytnäköinen metsätalous, joka ei anna metsälle aikaa moninaistua ja toipua. Hakkuiden supistaminen edistäisi paitsi ilmastotavoitteita myös uhanalaisten metsätyyppien, kuten korpien ja aarniometsien, suojelua ja olisi siten lahja Suomen luonnolle.

Tutkimus osoittaa selvästi, että ilmastokriisi muodostaa vakavan ja välittömän uhan lukemattomien lajien tulevaisuudelle. Se uhkaa myös ihmistä. Lämpenevä ilmasto tulee aiheuttamaan monia merkittäviä haasteita, kuten lajikatoa, ongelmia ruoantuotannossa, pulaa elinkelpoisesta maasta (sekä siihen liittyvää ilmastopakolaisuutta), ja ihmisten välisiä konflikteja. Uhkien lista on pitkä. Nyt onkin aika toimia! Jokainen hukkaan heitetty hetki vain voimistaa ilmastokriisin aiheuttamaa vahinkoa tulevaisuudessa. Olisi varsin lyhytnäköistä lykätä ilmastotoimia oman välittömän hyödyn nimissä, ja samalla vaarantaa mitä erilaisimpien lajien ja tulevien sukupolvien hyvinvointi — ja jopa olemassaolo.

Turkistarhaus aiheuttaa eläimille tutkitusti fyysistä ja psyykkistä ahdinkoa. Esimerkiksi hopeaketut on jalostettu sairaalloisen suuriksi, minkä seurauksena niillä on vakavia nivel-, silmä- ja sisäelinongelmia ja näihin liittyviä kipuja. Piskuinen elintila (ketuilla ja supikoirilla 0,8 neliömetriä, minkeillä 0,25 neliömetriä) tarkoittaa, että eläimet joutuvat myös kokemaan jatkuvaa stressiä ja turhautumista. Pitäisi olla sanomattakin selvää, että jos eläin, jonka reviiri luonnossa on yli tuhat hehtaaria, pakotetaan alle neliömetrin häkkiin, on tuloksena voimakasta kärsimystä. Pitäisi myös olla selvää, ettei sivistynyt yhteiskunta tee tällaista eläimille! Moni maa onkin jo kieltänyt turkistarhauksen joko kokonaan tai osittain. Myös Suomen on viimein kiellettävä turkistarhaus lailla!

Hyvinvointiyhteiskunnan toimivuus vaatii kohtuullista veroastetta. Tästä hyötyy lopulta meistä jokainen yhteiskunnan tarjoaminen palveluiden (terveydenhuolto, koulutus, puolustus, poliisi, jne.) muodossa. Julkiset palvelut myös mahdollistavat sen, että kansalaisista ylipäätään tulee työtätekeviä henkilöitä. Erottelu "vapaan tienaamisen" ja "julkisten palvelujen" välillä onkin tältä osin keinotekoinen. Julkiset palvelut ovat jo nyt riittämättömiä ja esimerkiksi vanhustenhoitoon sisältyy merkittäviä puutteita. Olisi sietämätöntä, jos tilanne pahenee entisestään. Mikäli on pakko valita sen välillä, kurjistammeko talousleikkauksilla entisestään esimerkiksi vanhuksia vai maksammeko hieman enemmän veroja, valitsen jälkimmäisen.

Suuret tuloerot ovat noidankehä, joka ruokkii mahdollisuuksien epätasavertaisuutta. Suurituloisesta perheestä oleva henkilö tulee todennäköisesti pärjäämään yhteiskunnassa paremmin kuin pienituloisesta perheestä oleva. Aikuistuttuaan ei rikas lapsi siksi ole täysin itsenäisesti "ansainnut" parempia tulojaan, vaan sattuma (mihin perheeseen synnyt) on saattanut näytellä suurta roolia hänen menestyksensä takana. Siksi suurituloisten "palkitseminen" kovin suurilla tuloeroilla olisi epäoikeudenmukaista. Päinvastoin, olisi tärkeää edistää tasavertaisempaa yhteiskuntaa, joka antaa kaikille kansalaisilleen mahdollisuudet menestyä. Ihmisiä tulee toki palkita ahkeruudesta, eikä tuloeroja sinällään voi tai tule välttää, mutta hyvin suuret tuloerot ovat ongelmallisia.

Sosiaalituet ovat Suomessa lopulta verrattain alhaisia ja niiden saaminen on usein vaikeaa. Olisi siis harhaanjohtavaa väittää, että ne tarjoavat "helppoa elämää". Päinvastoin, elämä tukien varassa voi olla hyvin haastavaa ja niitä tarvitsevat ihmiset ovat yleensä tavalla tai toisella haavoittuvaisempia kuin muut. En siis toivo leikkauksia sosiaaliturvaan. Samalla kuitenkin ajattelen, että ihmisten entistä suurempi aktivointi on tärkeää. Kokemus omasta aktiivisesta toimijuudesta, mitä esimerkiksi työ mahdollistaa, on tärkeää elämänlaadun kannalta. Siksi ihmisiä on jo näiden oman hyvinvoinnin kannalta oleellista motivoida aktiivisuuteen myös oman leivän etsinnässä. Kaikkien kohdalla se ei ole mahdollista, mutta useiden kohdalla on, ja siihen tulisi pyrkiä.

Valtion omistusasema mahdollistaa tiettyjen palveluiden tasavertaisen saatavuuden ja huoltovarmuuden. Onkin nähdäkseni tärkeää, että valtio säilyttää omistajaroolia yrityksissä kuten Yleisradio, Posti tai VR. Valtionomistus voi myös parhaimmillaan lisätä yritysvastuuta, eli vastuullisuutta esimerkiksi ympäristöasioissa. Tähän liittyen on tärkeää, että valtio irrottautuu ympäristölle tai eläimille selvästi haitallisesta yritystoiminnasta (fossiiliyhtiöt kuten Gasum ja Neste toimikoon esimerkkeinä).

Parhaimmillaan monikulttuurisuus rikastuttaa todellisuuskuvaa ja auttaa hahmottamaan asioita "laatikon ulkopuolella". Toisen kulttuurin ajattelutavat voivat olla tuulahdus raikasta ilmaa ja opettaa uusia näkökulmia tähän jaettuun maailmaan. Pahimmillaan monikulttuurisuus on kuitenkin arvojen yhteentörmäystä, joka vaikeuttaa arkea. Esimerkiksi seksistinen oletus miehen ylemmyydestä kuuluu joihinkin kulttuureihin, minkä seurauksena tällaista kulttuuria edustava mies saattaa käyttäytyä naisia kohtaan alentavasti myös Suomessa. Pidänkin tärkeänä sitä, että monikulttuurisuutta suunnitellaan tavalla, joka on kunnioittavaa myös suomalaisessa kulttuurissa keskeisiä arvoja (kuten sukupuolten välistä tasavertaisuutta) kohtaan.

Arvostan ihmisten uskonnollisuutta. Vaikka olen sekulaari ajattelija, tulen itsekin uskonnollisesta taustasta. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että politiikka ja vakaumuksellinen uskonto pidetään erillisinä. Politiikkaa ei siis tule tehdä raamatun tai koraanin oppeja seuraten. Päinvastoin, sen tulee perustua tutkittuun tietoon, rationaaliseen arviointiin, ja empaattiseen ihmis- ja eläinsuhteeseen. Uskonnon vaikutusta ei silti voida tai edes tule täysin estää. Kristilliset arvot näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, ja esimerkiksi ajatus ihmisoikeuksista ja tasavertaisuudesta palautuu osittain niihin. Tällainen implisiittinen vaikutus on parhaimmillaan rakentavaa — jahka se mukailee tutkittua tietoa ja järjellistä harkintaa.

Lapset kyllä tarvitsevat rajoja, mutta kuri ja rangaistukset ovat eri asia. Parhaiten lapsi oppii lempeästi mutta vahvasti tarjottujen rajojen avulla, joihin liittyy lapsen oman näkökulman tunnistamista ja toista huomioivaa dialogia. Rankaiseva kuri taas johtaa helposti kokemukseen hyväksynnän puutteesta, sitä seuraavaan epävarmuuteen ja jopa psyykkisiin ongelmiin. Eli lisää rajoja — ja rakkautta!

Ilmastokriisi ja luontokato ovat aikamme suurimpia uhkia. Ne ovat maailmalla johtaneet lukuisten eläinpopulaatioiden romahdukseen, luonnon nopeaan köyhtymiseen, viljelykelpoisen maan ja veden puutteeseen, ja muihin haasteisiin, jotka kurjuuttavat sekä lukemattomien ihmisten että eläinten elämää. Päästöjen rajoittaminen on yksi tärkeä keino hälventää ilmastokriisiä. Ilmastokriisi ei seuraa maarajoja, joten myös Suomi joutuu kärsimään riittämättömistä ilmastotoimista. Tässä kohtaa olisikin hölmöä laittaa pillit pussiin sillä perusteella, että jokin muu maa ei halua päästöjä rajoittaa. Päinvastoin, jos muut eivät halua kantaa vastuutaan, on Suomella sitäkin suurempi syy tehdä kaikkensa ilmastokriisin ratkaisemiseksi. Vastuullinen valtio pyrkii minimoimaan päästönsä!

Kansanedustajien tehtävänä on Suomen lakien säätäminen, eli siinä mielessä heidän on ensisijaistettava nimenomaan Suomea koskeva päätöksenteko. On myös tärkeää, että he pyrkivät edustamaan Suomen kansalaisia ja näille tärkeitä arvoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän ei tulisi ajatella myös muita asioita. Monet suomalaisillekin tärkeät teemat — kuten ihmisoikeudet ja luonnon sekä eläinten kunnioittava kohtelu — ovat yleismaailmallisia. Kansanedustajan tehtävänä on myös näiden yleismaailmallisten teemojen edistäminen. Hänen on siis pyrittävä tukemaan ihmisoikeuksien toteutumista ja luonnon sekä eläinten hyvinvointia myös silloin, kun niin tekeminen ei tuota vaikkapa suoraa taloudellisesta hyötyä Suomelle. Vain omaan välittömään etuun keskittyminen on huono perusta politiikalle.

Luonnon vaalimisen tulisi olla politiikan ytimessä, sillä ilman kukoistavaa luontoa ei ole myöskään ihmistä. Jo siis ihmisen oma etu vaatii sitä, että ensisijaistamme luonnon. Talouden asettaminen luonnon edelle puolestaan tarkoittaisi ihmislajin itsetuhoa. Ei olekaan järkevää sahata sitä oksaa, millä istuu. Meillä on myös vastuu huomioida muiden lajien etu. Ilmastokriisi on tekemässä osasta planeettaa monille eläinlajeille elinkelvottoman. Lajikato uhkaa osaa myös kotoisista lajeista ja luonnonvaraisten eläinten elinympäristöt köyhtyvät hälyttävän nopeasti. Taloudellinen kasvu ei voi olla tärkeämpää kuin näiden lukemattomien ei-inhimillisten lajien hyvinvointi. Näistä syistä on selvää, että ympäristön etu menee talouskasvun edelle!

Kaupungissa asuminen on energiatehokasta, ja siten ympäristön kannalta paras ratkaisu. Kun palvelut ja teollisuus ovat lähellä, syntyy vähemmän ihmisten ja hyödykkeiden kuljetuksesta koituvia päästöjä. Kaupunkiasumisen tiiviys myös mahdollistaa sitä, että Suomen luontoa jää enemmän muiden lajien käyttöön. Koska myös kosketus luontoon on tärkeää, on samalla taattava se, että kaupunkeihin ja niiden läheisyyteen jätetään kylliksi metsä- ja muita luontoalueita. Betoniviidakoiden sijaan kaupunkien olisikin hyvä olla keitaita, joissa ihmisasuminen ja luonto kohtaavat. Olen itse asunut maalla 30 vuotta elämästäni, ja rakastan maaseutua. Sanonkin tämän kaiken hieman melankolisena. Tosiasiat on silti syytä tunnistaa ja niihin lukeutuu tämä: kaupunkiasuminen on luonnon kannalta paras vaihtoehto.