Viljami Lampilinna

Palveluiden keskittäminen ei 2020-luvulla tarkoita palveluiden karkaamista. Erilaiset etänä tehtävät hoidon tarpeen arvioinnit, terveydentilan monitorointi, puhelin- ja videovastaanotot sekä kotiin vietävät ja liikkuvat palvelut mahdollistavat jopa lähiterveysaseman neljää seinää paremmat palvelut. Supistuva väestömäärä ja hyvinvointialueiden talouspaineet tekevät välttämättömäksi joidenkin sosiaali- ja terveysasemien sulkemisen. Tämä ei kuitenkaan saa tarkoittaa pelkästään pidentyviä välimatkoja palveluihin – on varmistettava, että tilalle tarjotaan toimivia vaihtoehtoja, jotka turvaavat palveluiden saavutettavuuden. Erityisesti ikääntyneiden ja paljon palveluita käyttävien tarpeet on huomioitava, sillä juuri heille fyysinen etäisyys voi olla suurin haaste.

Mielenterveysongelmat ovat kasvaneet nopeasti, ja koululaisilla, nuorilla ja työikäisillä yleisin ensihoitopalveluun johtava syy on mielenterveysongelmat – erillään päihdeongelmista. En kuitenkaan lisäisi merkittävästi rahoitusta mielenterveyspalveluihin, vaan keskittyisin laajemmin hyvinvoinnin lisäämiseen ja vakavasti sairastuneiden hoitoon. Mielenterveyskriisi juontuu pitkälti sosiaalisista ja kulttuurisista syistä, kuten yksinäisyydestä, huomiotalouden luomasta tunnekuormasta ja toimeentulon epävarmuudesta. Yksilötasolla voimme vahvistaa mielenterveyttä vähentämällä älylaitteiden käyttöä, lisäämällä liikuntaa ja kohtaamalla toisiamme kasvokkain. Myös meditaatio ja mindfulness voivat tukea henkistä hyvinvointia, kuten olen itsekin kokenut.

Kaikkien on osallistuttava kulujen karsimiseen, eikä mikään toiminto voi olla tehostamisen ulkopuolella. Pelastustoimen operatiivista toimintaa on kuitenkin suojeltava, sillä sen toimintavalmius on kriittinen osa yhteiskunnan turvallisuutta. Hyvinvointialueiden aloittaessa toimintansa on hyvä mahdollisuus vahvistaa pelastustoimen roolia valmiudessa, varautumisessa ja onnettomuuksien ehkäisyssä osana sote-palveluita. Kysymystä tulee lähestyä ennen kaikkea siitä näkökulmasta, miten pelastustoimen resursseja saadaan hyödynnettyä entistä paremmin koko hyvinvointialueella. Sen sijaan, että keskityttäisiin leikkauksiin, on tärkeämpää varmistaa, että resursseja käytetään tehokkaasti ja että operatiiviseen henkilöstöön kohdistuvat säästöpaineet vältetään.

Suomessa käytetään pohjoismaista vähiten rahaa perusterveydenhuoltoon suhteessa BKT:hen, ja erikoissairaanhoidon kulut jatkavat kasvuaan. Tämä kehitys ei käänny ilman merkittävää panostusta perusterveydenhuoltoon ja sosiaalipalveluihin. Monet akuuteiksi äityvät terveysongelmat ovat alun perin sosiaalisia tai hitaasti eteneviä vaivoja, joihin olisi voitu puuttua aiemmin. Sote-datan hyödyntäminen auttaa tunnistamaan ajoissa ne väestöryhmät, jotka hyötyvät ennaltaehkäisystä eniten. Tällainen investointi vaatii rohkeutta, mutta onnistuneita kokeiluja on jo nähty esimerkiksi kansallisten laaturekistereiden avulla. Kun ongelmiin puututaan varhain, erikoissairaanhoidon kuormitus ja kustannukset vähenevät.

Jo vuosia sitten kehitetty nk. Imatran malli osoitti, että panostus matalan kynnyksen perhepalveluihin vähentää merkittävästi raskaamman lastensuojelun tarvetta. Perheille tulee lisätä merkittävästi aikaista tukea ja tunnistaa ennalta lastensuojelun asiakkuuteen johtavia riskejä hyödyntämällä hyvinvointialueiden sote-tietoja. Se, että valtaosa lastensuojelulaitoksista on yksityisten yritysten omistuksessa, kertoo ennaltaehkäisevän työn epäonnistumisesta. Lastensuojelun ei tulisi olla ensisijaisesti tuottoisaa liiketoimintaa, vaan yhteiskunnan tehtävä on tukea perheitä ajoissa ja vähentää kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrää.

Iäkkäiden määrä kasvaa seuraavina vuosikymmeninä, eikä ympärivuorokautisen hoivan laajamittainen lisääminen ole taloudellisesti tai eettisesti kestävä ratkaisu. Ilman merkittävää hoivaregiimin muutosta kotihoidon ja yhteisöllisen asumisen roolia on vahvistettava, jotta yhä useampi voi elää itsenäisesti mahdollisimman pitkään. Kotihoitoon panostaminen vaatii sensoritekniikan ja etäyhteyksien hyödyntämistä, mutta ennen kaikkea toimivia yhteistyömalleja hoivattavan, hänen läheistensä ja sote-palveluiden välillä. Kun hyvinvointia tuetaan varhain, voidaan vähentää ympärivuorokautisen hoivan tarvetta ja turvata palvelut niille, jotka niitä eniten tarvitsevat.

Suomea uhkaa vakava hoitajapula, mutta ulkomaisten hoitajien rekrytoinnin ohella on tärkeää huomioida myös Suomessa jo olevat ammattilaiset. Moni hoitaja on vaihtanut alaa työolojen ja palkkauksen vuoksi tai on parhaillaan muutosneuvotteluiden kohteena. Mikäli ulkomailta rekrytoidaan hoitajia, on varmistettava, että heidän kielitaitonsa ja ymmärryksensä suomalaisesta hoitokulttuurista on riittävä, jotta työyhteisö ja potilasturvallisuus eivät kuormitu liikaa. Hyvinvointialueiden tulisi myös tehdä tiiviimpää yhteistyötä oppilaitosten kanssa, jotta Suomessa jo opiskeleville ulkomaalaisille tarjotaan sujuva väylä työelämään.

Hyvinvointialueiden määrän vähentäminen ei ole tällä hetkellä ajankohtaista. Ymmärrän houkutuksen siirtyä nopeasti suurempiin alueisiin, kuten Norjassa ja Tanskassa on tehty, mutta Tanskassa on jo harkittu paluuta maakuntakokoluokan hallintoyksiköihin, koska suuret alueet eivät ole toimineet odotetulla tavalla. Nyt on tärkeämpää antaa hyvinvointialueille työrauha ja kehittää niiden toimintaa, jotta ne voivat täyttää tehtävänsä mahdollisimman tehokkaasti. Alueiden yhdistäminen ei yksin ratkaise sote-palveluiden haasteita, vaan keskeistä on palveluiden tuotantotapojen kehittäminen ja resurssien viisas kohdentaminen.

Hyvinvointialueilla on oltava itsemääräämisoikeus palveluiden tuotantotapaan, ja on hyvä, että ne voivat kirittää toisiaan erilaisilla tuotantomalleilla ja vertaiskehittämisellä. Lainsäädännössä tulee olla raamit vähimmäistasosta, jolla taataan kaikille riittävät julkiset palvelut. Vähemmän sääntelyä tarkoittaa myös kevyempää hallinnollista taakkaa. Yhdysvaltojen vakuutusperusteinen järjestelmä on varoittava esimerkki siitä, miten raskas hallinto voi viedä merkittävän osan terveydenhuollon resursseista. Hyvinvointialueiden on pystyttävä mukautumaan alueellisiin tarpeisiin ilman liiallista sääntelyä, jotta resurssit voidaan käyttää vaikuttavimmin.

Hyvinvointialueiden talousongelmat johtuvat ennen kaikkea rakenteellisista haasteista, kuten siitä, että palveluiden kysyntä kasvaa nopeammin kuin rahoitus tai työvoiman saatavuus. Esimerkiksi väestön ikääntyminen lisää hoidon tarvetta, mutta samaan aikaan hoitoalan työvoimapula vaikeuttaa palveluiden järjestämistä. Verotusoikeus ei kuitenkaan ratkaisisi näitä ongelmia, vaan se voisi luoda eriarvoisuutta hyvinvointialueiden välille, jos joidenkin alueiden veropohja olisi heikompi kuin toisten. Ennen kuin uusia veromuotoja edes harkitaan, on tärkeämpää kehittää palveluiden tuotantotapoja ja varmistaa, että resurssit kohdistetaan oikein.

Hyvinvointiyhteiskuntamme rahoitus ei onnistu ilman talouskasvua, ja veroasteen korottaminen heikentää kotimaista ostovoimaa, haittaa ulkomaisen koulutetun työvoiman saantia ja vaikeuttaa yritysten mahdollisuuksia työllistää ja luoda kasvua. Valitettavasti edessä voi olla molempien keinojen käyttäminen, mikäli puolustukseen ja turvallisuuteen tulee panostaa entistä enemmän rahaa.

Länsimaissa lahjakkuus ja ahkeruus, mutta vielä useammin syntyminen suotuisaan ympäristöön, vaikuttavat siihen miten ihmiset menestyvät. Tärkeää on, että saavutuksia ei voida viedä pois mielivaltaisilla päätöksillä. Suomessa tuloerot ovat kansainvälisesti pienet, ja gini-kerroin on yksi maailman matalimmista.

Tämä riippuu markkinasta, mutta historia osoittaa, että täysin säätelemättömät markkinat tai vahvasti valtiojohtoinen talous eivät ole tuottaneet laajoille kansanjoukoille hyviä lopputuloksia – vain pienelle eliitille. Uudet teknologiat ja markkinoille tulevat tuotteet voivat tuoda mukanaan haittoja terveydelle, hyvinvoinnille ja ympäristölle, ja niihin mukautuminen vie aikaa. Sopivasti kohdennettu sääntely voi tehdä markkinoista vähemmän vihamielisiä kuluttajille ja yhteiskunnalle. Esimerkiksi pienlainayhtiöiden korkokatto on hyvä esimerkki siitä, miten sääntely voi parantaa reiluutta ilman, että se tukahduttaa markkinoita.

Tällaisen väitteen esittäjä ei todennäköisesti ole nähnyt tai kokenut, millaista on elää pelkän sosiaaliturvan varassa. Sosiaaliturva on Suomessa tiukasti ehdollista, ja useimmat tuet ovat määräaikaisia ja edellyttävät aktiivisuutta. Itse asiassa sosiaaliturvan alikäyttö on suurempi ongelma kuin liikakäyttö. Kansaneläkelaitoksen mukaan monet eivät hae heille kuuluvia tukia esimerkiksi tiedon puutteen, byrokratian tai häpeän vuoksi. Sosiaaliturvan tehtävä on estää ihmisiä putoamasta köyhyyteen ja tarjota mahdollisuus nousta takaisin työelämään, ei tehdä elämästä keinotekoisesti helppoa.

Valtion ja kuntien omistuksen ei tulisi olla itseisarvo, vaan niiden on keskityttävä kriittiseen infrastruktuuriin ja yhteiskunnan toimintavarmuuden kannalta olennaisiin palveluihin. Julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä on syytä lisätä esimerkiksi yhteisomistuksella, jolloin voidaan hyödyntää molempien parhaat puolet. Tämä mahdollistaa tehokkuuden ja innovaatioiden hyödyntämisen yksityiseltä sektorilta sekä varmistaa julkisen vallan ohjausmahdollisuuden strategisesti tärkeissä kohteissa. Omistusten vähentämisessä tulee kuitenkin edetä tapauskohtaisesti, jotta ei synny haitallisia monopoleja tai tilannetta, jossa julkinen sektori menettää kriittisen päätäntävallan.

Monimuotoisuus tuo mukanaan sekä mahdollisuuksia että haasteita. Olen matkustanut yli 60 maassa ja toiminut maailman suurimman nuorisojärjestön, partiolaisten, kansainvälisissä tehtävissä useiden vuosien ajan. Näiden kokemusten myötä olen nähnyt, mitä hyvää kulttuurien ja erilaisten ihmisten kohtaaminen saa aikaan, ja on hyvä, että Suomi on päässyt osalliseksi tästä kehityksestä. Kuten kaikissa yhteiskunnallisissa muutoksissa, myös moninaistumisessa on omat haasteensa. Perussuomalaisten nousu suureksi puolueeksi osoittaa, että osalle väestöstä monimuotoisuuden negatiiviset vaikutukset ovat todellisia ja kasautuvat tietyille alueille. Meidän on huolehdittava, että moninaisuuden edistäminen ei jää ylellisyysajatteluksi, jota tehdään vain oman sosiaalisen turvaverkon ja aseman suojasta.

Länsimaiset arvot perustuvat pitkälti juutalais-kristilliseen ja antiikin perinteeseen. Näiden sekoittuminen on muovannut arvopohjaa, jonka varaan yhteiskuntamme rakentuu. Kristillisten arvojen perintö näkyy oikeusjärjestelmässä, ihmisarvon ja lähimmäisenrakkauden korostamisessa sekä ajatuksessa kaikkien yhtäläisestä arvosta. Näiden arvojen varaan rakentuneet yhteiskunnat ovat menestyneet ja tarjonneet vapautta ja turvallisuutta. Vaikka en kannata uskonnon sekoittamista politiikkaan, pidän perinteisiä kristillisiä arvoja tärkeinä, koska ne ovat osa kulttuuriperintöämme ja ovat muovanneet yhteiskuntaamme yksilön oikeuksia, vastuuta ja hyvinvointia arvostavaksi.

Ihmisillä on oikeus ilmaista identiteettiään, ja yhteiskunnan tulee kohdella kaikkia kunnioittavasti. Suomalaiseen kulttuuriin on aina kuulunut yhteisöllisyys ja toisten huomioiminen. Samalla monimutkaisissa kysymyksissä on tärkeää huomioida kaikkien oikeudet. Sukupuolen ilmaisun vapaus ei tarkoita, että jokaisen kokemus ylittäisi muiden oikeudet ja tarpeet. Esimerkiksi sukupuolitettujen tilojen tai urheilun järjestämisessä on löydettävä ratkaisuja, jotka ottavat oikeudenmukaisesti huomioon kaikki osapuolet. Parhaat ratkaisut löytyvät avoimen keskustelun ja kaikkien osapuolten kuuntelemisen kautta.

Fasismissa kyllä, mutta ei länsimaisessa demokratiassa. Lapsen tulee oppia itsenäistä ajattelua, mielikuvituksen käyttöä, itsensä arvostamista ja toisten kunnioittamista. Tottelevaisuus ja auktoriteettien kunnioittaminen voivat olla tärkeitä tilanteesta riippuen, mutta ne eivät voi olla kasvatuksen keskiössä. On tärkeämpää opettaa lapsille kriittistä ajattelua, empatiaa ja kykyä tehdä perusteltuja valintoja. Näin heistä kasvaa vastuullisia ja itseohjautuvia kansalaisia, jotka osaavat sekä haastaa että kunnioittaa auktoriteetteja tarpeen mukaan.

Suomen on vähennettävä päästöjään riippumatta muiden maiden toimista, mutta taloustilanne edellyttää, että toimenpiteet ovat kustannusvaikuttavia. Onneksi monet päästövähennyskeinot, kuten energiatehokkuuden parantaminen ja uusiutuvan energian kehittäminen, ovat samalla myös taloudellisesti järkeviä. Suomen ilmastopolitiikan on oltava tehokasta ja vaikuttavaa, ei vain näennäisesti hyveellistä. Viherpesusta ja kalliista, mutta tehottomista päästövähennystoimista on päästävä eroon. Globaalisti Suomen vaikutus on rajallinen, mutta voimme olla edelläkävijöitä kehittämällä ratkaisuja, jotka vähentävät päästöjä ilman kohtuutonta taloudellista rasitetta.

Poliitikkojen ongelma on, että aina löytyy oma kannattajakunta, jonka äänet on varmistettava uudelleenvalinnan takaamiseksi. Tämä voi johtaa lyhytjänteiseen päätöksentekoon, jossa vältellään vaikeita mutta pitkällä aikavälillä hyödyllisiä ratkaisuja. Politiikkaa ei tulisi nähdä elinikäisenä urana, vaan asiana, johon valveutuneet ja kykenevät kansalaiset voivat osallistua osa- tai väliaikaisesti. Tämä mahdollistaisi päätökset, jotka eivät perustu vain seuraaviin vaaleihin, vaan pitkän aikavälin hyötyyn Suomen ja suomalaisten kannalta.

Pitkällä aikavälillä talouskasvusta ja työpaikoista ei ole hyötyä, jos ympäristöä ei ole jäljellä niiden hedelmistä nauttimaan. Kestävän kehityksen on oltava osa talousajattelua, jotta tuleville sukupolville jätetään elinkelpoinen maailma. Luonnon monimuotoisuudelle tulisi löytää taloudellinen arvo. Esimerkiksi meitä metsänomistajia voitaisiin palkita ympäristöarvojen edistämisestä ja luonnon säilyttämisestä. Ympäristönsuojelu ja talouskasvu eivät ole ristiriidassa, kun niille luodaan kannustavat puitteet ja kehitetään ratkaisuja, jotka tukevat molempia.

Ovatko sääntöjä venyttävät vahvat johtajat todella olleet hyväksi kansakunnilleen? Demokratioissa asuu maailman onnellisimpia ja terveimpiä kansalaisia, vaikka vahva johtaja yksinkertaisine vastauksineen saattaisi houkuttaa. Suomessa on hyvä hallintojärjestelmä, jossa päätökset perustuvat yhteistyöhön ja sääntöihin. Näen kuitenkin tarpeen säilyttää Tasavallan Presidentin aseman merkittävänä instituutiona enkä typistäisi sen valtaoikeuksia vain seremoniallisiksi tehtäviksi. Johtajuus on tärkeää, mutta sen on tapahduttava demokraattisten periaatteiden mukaisesti.

Julkisen sektorin työpaikat, oppilaitokset ja korkeampaa arvonlisää tuottavat elinkeinot ovat keskittyneet väestörikkaammille seuduille ymmärrettävistä syistä. Kaikkia ei voida eikä pidäkään kasvaviin kaupunkeihin sulloa. Valtio voi vaikuttaa aluekehitykseen monin tavoin, kuten hajauttamalla julkisia toimintoja ja tukemalla infrastruktuuria. Suomen kilpailuvaltti on sen koko ja harvaan asutun maan tarjoamat mahdollisuudet. Tämä tulee huomioida päätöksenteossa niin, että alueiden elinvoimaisuutta tuetaan kestävällä tavalla, eikä vain ylläpidetä tehottomia rakenteita.

Ihmisen hyvinvointi rakentuu monesta tekijästä, ja jos tarkastellaan asiaa pitkällä aikavälillä, on vaikea nähdä, miten kaupungistuminen parantaisi hyvinvointia luonnon läheisyyteen verrattuna. Onneksi suomalaisia kaupunkeja rakennetaan lähiluontoa kunnioittaen. Luonnon vaikutukset terveyteen ja mielialaan ovat tutkitusti merkittäviä, ja Suomessa on ainutlaatuinen mahdollisuus yhdistää hyvä elämänlaatu ja luonnonläheisyys.